Haruki Murakami: 1Q84

Julkaistu: 2013
Kustannusyhtiö: Tammi
Sivumäärä: 1229
Kääntäjä: Aleksi Milonoff

Kesällä kaksi ja puoli vuotta sitten haahuilin eräässä prahalaisessa kirjakaupassa ja odottelin, että yöjuna veisi minut Krakovaan. Interrailia oli jäljellä vielä yli kaksi viikkoa, mutta olin jo saanut luetuksi matkaseuraksi valitsemani Knausgårdin ja tarvitsin lisää lukemista pitkille junamatkoille. Jostakin syystä päädyin valitsemaan Haruki Murakamin kolmiosaisen 1Q84-teoksen, joka pokkariversionakin oli varsin kunnioitettava järkäle – jälkikäteen voinkin vain ihmetellä, miksi ihmeessä valitsin jo ennestään painavan rinkkani täytteeksi suurimman pokkarin, jonka löysin.

Täydestä rinkasta huolimatta interrailista kehkeytyi ehdottomasti yksi tärkeimmistä ja unohtumattomimmista matkoista, jonka olen koskaan tehnyt. Myös 1Q84 onnistui herättämään mielenkiintoni ensimmäiseltä sivulta lähtien. Toinen kirjan päähenkilöistä on kolmekymppinen Aomame, joka työskentelee paitsi kuntokeskuksen ohjaajana, myös eräänlaisena moraalisena palkkamurhaajana. Tengo taas on kirjailijan urasta haaveileva matematiikanopettaja, joka kustannustoimittajatuttavansa suostuttelemana muokkaa salaperäisen, 17-vuotiaan Fuka-Erin kirjoittamasta Ilmakotelo-nimisestä fantasiatarinasta suuren menestysromaanin. Hiljalleen sekä Tengo että Aomame ymmärtävät joutuneensa uuteen maailmaan, Ilmakotelon maailmaan – tai kuten Aomame sitä nimittää – vuoteen 1Q84.

Suunnilleen tähän saakka pääsin, ennen kuin onnistuin hukkaamaan kirjan jonnekin päin Tukholmaa reilin viimeisinä päivinä. Kotiin palattuani suunnittelin lainaavani kirjan kirjastosta ja lukevani sen loppuun, mutta vaikka olin pitänyt siitä kovasti, en lopultakaan tullut tehneeksi niin. Teoksen unenomainen, epätodellinen ja selittelemätön tunnelma jäi silti vahvasti mieleeni ja sekoittui ajan myötä kaikkiin niihin muistoihin, joita reililtä jäi. Lopulta viime kuussa hoksasin eräänä päivänä kirjastossa käydessäni, että voisin vihdoin lukea 1Q84:n loppuun.

Kirjan pääjuoni on melko yksinkertainen. Ilmakotelon julkaiseminen saa aikaan tapahtumaketjun, jossa niin Tengo kuin Aomamekin joutuvat tahoillaan uhatuksi. Kaksikko yrittää löytää toisensa vuodesta 1Q84 ja paeta takaisin tähän maailmaan. Kaikkiaan kirjaan mahtuu kuitenkin niin paljon erilaisia sivujuonenkäänteitä ja tapahtumia, että koko tarinassa riittäisi analysoitavaa ja pohdittavaa vaikka kuinka. Murakamille on tyypillistä rakentaa kirjansa hyvinkin monitulkintaisista ja kummallisista elementeistä ja jättää sitten niiden merkitys osittain tai kokonaan lukijan pohdittavaksi. 1Q84:ssä tämä korostuu erityisellä tavalla. Moni hyvin keskeinenkin kysymys jää ilman vastausta, eikä lukijalle (tai ainakaan minulle) lopultakaan selviä, mitä monet tarinan kannalta tärkeät tapahtumat ja asiat merkitsevät.

On varmasti makuasia, kokeeko tämän lukukokemuksen kannalta positiivisena vai negatiivisena tekijänä. Itse pääsääntöisesti pidän kirjoista, joissa sisältöä ei pureskella valmiiksi, vaan jätetään tilaa myös lukijan omille tulkinnoille ja oivalluksille. Nyt irrallisia juonenpätkiä kuitenkin jää avoimeksi niin paljon, että sitä on vaikea pitää täysin perusteltuna. Ristiriitaista kyllä samaan aikaan kirjassa esiintyy hyvin paljon toisteisuutta ja aiempien tapahtumien kertausta. Aika ajoin tuntuu kuin kirjailija roikkuisi lukijan hihassa ja osoittelisi innokkaasti sormella omia kerronnallisia oivalluksiaan. Ilahduin aluksi esimerkiksi kohtauksesta, jossa kirjan hahmo hankkii aseen ja pohtii yhdessä toisen henkilön kanssa, onko Tšehovin säännön noudattaminen väistämätöntä: jos kirjassa esitellään ase, onko sen ennen pitkää pakko laueta? Jäin odottamaan mielenkiinnolla, millaiseen ratkaisuun Murakami on päätynyt. Tällaiseen metaleikittelyyn palattiin kuitenkin niin monta kertaa, että lopulta teki mieli puuskahtaa ”okei, tajusin jo”.

Vaikka pidän Murakamia todella kiinnostavana kirjailijana, suhtautumiseni hänen tuotantoonsa on kaksijakoinen. Toisaalta pidän kovasti siitä, miten kirjailija onnistuu vieraannuttamaan lukijan arkitodellisuudesta ja luomaan epätodellisen tunnelman, joka jatkuu vielä silloinkin, kun kirjan on jo laskenut käsistään. Toisaalta Murakamin teksteissä on aina myös paljon sellaisia ratkaisuja, joita en voi ymmärtää. 1Q84:ssä esimerkiksi toistuu eräs muissakin kirjailijan teoksissa esiintyvä ongelma: teksti on yleisesti ottaen vetävää ja kielelliset valinnat tuottavat lukijalle paikoin jopa suurta iloa, mutta kun aletaan kuvata rakkautta ja rakastumista, tekee mieli viskata kirja käsistään saman tien. 1Q84 onkin kiistatta paitsi fantasia- ja seikkailuromaani, myös rakkaustarina, mutta kyynisen ihmisen leiman uhallakin voin vain sanoa pyöritelleeni joidenkin kohtausten kohdalla päätäni epäuskoisena. Myös ihmiskehojen ja seksin kuvaamiseen liittyvät ratkaisut ihmetyttävät. En todellakaan tiedä, mitä Murakami on ajatellut saavuttavansa kirjoittaessaan kahdettakymmenettä kohtausta, jossa Tengo ihastelee mielessään tai jopa ääneen itseään puolet nuoremman Fuka-Erin rintoja.

Joistakin puutteistaan huolimatta 1Q84 on onnistunut teos. Uskon, että kaikkia kirjan toisteisuus tai ajoittain hitaasti etenevä kerronta eivät viehätä, mutta itse viihdyin kirjan parissa pääasiassa hyvin. Ja kaikesta huolimatta niin ovat kai tehneet muutkin: Wikipedian mukaan kirjaa myytiin yli 1 000 000 kappaletta jo ensimmäisen kuukauden aikana ilmestymisestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s