Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito

Kirjailija: Päivi ja Santeri Kannisto
Julkaistu: 2014
Kustannusyhtiö: Atena
Sivumäärä: ?

Luin hiljattain Tomi Astikaisen teoksen Miten elää ilman rahaa? ja kiertolaiselämäntavan kuvauksesta viehättyneenä halusin lukea lisää jotakin samankaltaista. Niinpä tartuin Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taitoon. Kannistot ovat suomalaislähtöinen pariskunta, joka on viettänyt jo vuosia kierrellen ympäri maailmaa ja kirjoittanut siinä sivussa useita kirjoja. Olen aiemmin lukenut Kannistoilta Superrikkaat ja rutiköyhät – reppureissulla eriarvoistuvassa maailmassa ja muistelen pitäneeni kirjaa sekä mielenkiintoisena että suhteellisen vetävästi kirjoitettuna.

Niinpä Vapaana elämisen taito oli minulle melkoinen yllätys, eikä valitettavasti kovin positiivisessa mielessä. Takakansiteksti kuvaa kirjan sisältöä seuraavalla tavalla: “Vapaana elämisen taito vie maailmalle tutustumaan vapauden ulottuvuuksiin: Serbialaisen Slobodanin parvekkeella puhutaan kansallisuusaatteesta ja vapaudesta elää ilman kotimaata. Jamaikalaisessa siirtomaalukaalissa harkitaan hyppäämistä kaikkea hallitsevan talouden ulkopuolelle. Himalajan vuorilla pohditaan, miten ihminen voi päättää omasta elämästään ja pitää silti omat mielipiteensä. Lopulta keinutaan nicaragualaisen samaanin pihalla riippumatossa ja keskustellaan vapaan elämän sallimisesta kanssaihmisille. Vapaana elämisen taito risteyttää erilaisia elämäntarinoita, suurten ajattelijoiden pohdintoja ja nykyelämänkriittistä tarkastelua. Se kysyy, onko vapaus avain onneen. Kirjan avulla jokainen voi elää omaa elämäänsä vapaammin – ja löytää jotain ehkä jo kadottamaansa.”

Kuvauksen perusteella odotin saavani jotain samanhenkistä kuin Miten elää ilman rahaa? tarjosi: uusia näkökulmia yhteiskuntaan ja yksittäisen ihmisen rooliin osana sitä. Niitäkin Vapaana elämisen taitoon toki sisältyi, mutta ennen kaikkea teos oli jokseenkin ylenkatseellinen ja jopa kylmä julistus siitä, kuinka me kaikki olemme vastuussa vain itsestämme. Se, joka ei ymmärrä ajaa vain omaa etuaan, on yhteiskuntajärjestelmiän sokaisema.

Sinänsä minä ja kirjoittajat emme suinkaan olleet kaikesta täysin eri mieltä, vaan jaoimme kyllä useita yhteisiä näkemyksiä – erityisesti kriittisyyden kulutuskeskeistä elämäntapaa ja kapitalistista talousjärjestelmää kohtaan sekä ajatuksen siitä, että hyvän elämän lähtökohtien ei ole pakko rakentua uraputkesta ja valtavasta palkkapussista. Lisäksi pidin valtioiden keinotekoisia rajoja ja kansallisidentiteettiä koskevaa kritiikkiä pääosin kiinnostavana. Mutta jos kapitalismi onkin teoksessa hylätty, uusliberalistinen eetos elää silti vahvana.

Niinpä vaikka lähtökohtaisesti ajatuksemme olivat osin yhteneväisiä, Kannistot päätyvät tekemään niistä täysin erilaisia johtopäätöksiä kuin minä. Heille yksilön vapaus nousee kaikkia muita arvoja tärkeämmäksi. Kaikenlaiset yhteiskuntajärjestelmät saavat osakseen kritiikkiä siitä, että ne rajoittavat yksilöiden vapautta harjoittamalla foucaultlaista “biovaltaa”. Biovalta määritellään yhteiskunnassa yleisesti jaetuiksi näkemyksiksi siitä, mikä on normaalia, suotavaa käytöstä tai millaista on hyvä ja tavoiteltava elämä. Kannistojen tulkinnan mukaan (en itse ole lukenut Foucaltin alkuperäisiä tekstejä biovallasta, joten en osaa sanoa niistä sen enempää) biovaltaa ovat näin ollen kaikenlaiset toimenpiteet, joilla pyritään pitämään yhteiskunta toimivana ja ihmiset tyytyväisinä ja toimintakykyisinä – esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmä, rokotukset ja autoihin valmiiksi asennetut turvavyöt.

Kirjailijat eivät toisaalta juuri vaivaudu visioimaan sitä maailmaa, jossa he itse haluaisivat elää. Miten vapaus saavutetaan ja mitä siitä seuraa? Miten on ylipäätään mahdollista olla “vapaa” suhteessa ympäristöönsä? Onko täydellinen vapaus yksilön kannalta välttämättä positiivinen asia? Ristiriitaista kyllä vapauden nimiin vannovat Kannistot paljastavat esimerkiksi ihannoivansa amerikkalaishenkistä kevyen hallinnoinnin mallia, vaikka toisaalta ovat täysin tietoisia eriarvoisuudesta, jota tällainen järjestelmä lähes väistämättä tuottaa. Oman näkemykseni mukaan eriarvoisessa maailmassa vapaita voivat olla korkeintaan ne, joiden materiaaliset ja henkiset resurssit mahdollistavat jatkuvan omien etujen tavoittelun. Mutta mitä tapahtuu heille, jotka eivät syystä tai toisesta pysty taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta? Kirjailijat eivät tätä juuri murehdi, vaan viittaavat kintaalla ajatuksille heikommassa asemassa olevien auttamisesta tai tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamisesta.

“Eriarvoisuus on yhteiskunnassa väistämätöntä ja jopa tarpeellista”, toteavat Päivi ja Santeri Kannisto sivuilla 200–201. “Kovasti työtä tekeviä pitää palkita ja kannustaa, mikä väistämättä lisää eriarvoisuutta, mutta samalla se luo kiihokkeita niille, jotka haluavat pyrkiä tällä tavoin elämässä eteenpäin.” Luulisi, että maailmalla matkaillessaan kirjailijat olisivat panneet merkille, että ihmisen menestymistä ja mahdollisuuksia eivät selitä pelkästään yksilölliset ominaisuudet kuten laiskuus tai ahkeruus. Vaikka itsekin olen sitä mieltä, että järjestelmässä olisi rutkasti parannettavaa, näen kuitenkin, että elintasoon saattavat sittenkin vaikuttaa sellaiset Kannistojen sivulla 201 kovasti parjaamat biovallan hedelmät kuin “tasapäistävät peruskoulujärjestelmät, palvelut, verot ja hyvän elämän mallit”.

Tästä päästään seuraavaan teoksen ongelmakohtaan: en missään nimessä näe, että kaikkien tulisi elää normien mukaan: luoda uraa, hankkia lapsia, sisustaa kotiaan, matkailla kerran vuodessa lämpimään toipumaan työstressistä. Mutta en myöskään ole sitä mieltä, etteikö joillekin ihmisille tällainen elämä voisi olla mielekästä ja tavoiteltavaa. Kannistoille kaikki tavalliseen elämään tyytyvät näyttäytyvät kuitenkin lähestulkoon biovallan manipuloimina – näin siitä huolimatta, että kirjailijoiden kovasti peräänkuuluttamaan vapauteen tulisi mielestäni sisältyä myös vapaus elää tavanomaista elämää. Lukijan näkökulmasta kirjailijoiden ylemmyydentuntoinen tuntuukin ärsyttävältä ja vähättelevältä.

Jonkinlaisena yhteenvetona: kirjan perusajatus ja siinä käsitellyt kysymykset ovat kiinnostavia ja tärkeitä, mutta olisin toivonut niiden huomattavasti objektiivisempaa tarkastelua. Kirjoittajien vankkumaton usko omaan elämäntapaan ja maailmankuvaan ainoina oikeina tekee Vapaana elämisen taidosta raskasta ja turhauttavaa luettavaa.

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa?

Kirjailija: Tomi Astikainen
Julkaistu: 2015
Kustannusyhtiö: Into Kustannus
Sivumäärä: 220

Jostain syystä minua kiehtovat kovasti elämäntavat ja elämätapakokeilut, jotka haastavat tavalla tai toisella vallitsevia yhteiskunnallisia normeja. Miten elää ilman rahaa? sujahtaa tähän kategoriaan erinomaisesti ja näin ollen se on ehtinyt roikkua lukulistallani jo hyvän aikaa. Kirjan kirjoittaja Tomi Astikainen vietti neljä vuotta reissaillen kymmenissä eri maissa rahatta ja teos pohjautuukin pitkälti hänen käytännön kokemuksiinsa.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään matkakertomus. Sisältö vastaa pitkälti otsikon kysymykseen: miten nyky-yhteiskunnassa voi selviytyä, jos jättäytyy rahajärjestelmän ulkopuolelle? Kirja on jaettu lukuihin, joissa kussakin käsitellään erilaisia ilmeisiä perustarpeita: mistä saa ruokaa, miten liikkua paikasta toiseen, kuinka vaatettaa itsensä, mistä voi löytää yösijan ja niin edelleen. Koska ilman rahaa eläminen on melko radikaalihko päätös, jokaisessa luvussa Astikainen esittelee eriasteisia vinkkejä, joiden avulla voi ainakin pienentää rahan merkitystä elämässään. Esimerkiksi ruokaa voi hankkia ostamisen sijaan myös poimimalla luonnosta, pyytämällä jämiä ravintoloista tai dyykkaamalla kauppojen roskiksista.

Sivuja kahlatessa rahattoman elämäntavan lisäksi tutuksi tulee myös Astikaisen elämänfilosofia. Kun ei omista mitään, on pakko turvautua muiden apuun ja uskoa, että Universumi Hoitaa. Astikainen luottaa vetovoiman lakiin: hänen tarvitsemansa ja toivomansa asiat löytävät kyllä tiensä hänen luokseen tavalla tai toisella. Sinänsä olenkin valmis uskomaan, että elämä kirjailijan kuvaamalla tavalla on huomattavasti vähemmän mahdotonta kuin monet ajattelevat. Olen itsekin erityisesti ulkomailla matkustellessani saanut todistaa useita kertoja, miten mielellään ihmiset auttavat, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Olen esimerkiksi monta kertaa yöpynyt ventovieraiden, hyväntahtoisten ihmisen luona – useammin kuin kerran ilmaista yöpaikkaa on tarjottu minulle, vaikka en itse sellaista olisi edes tullut pyytäneeksi. Matkoilla kohtaamani ihmiset ovat tarjonneet ruokaa ja kaljaa, esitelleet nähtävyyksiä, tehneet töitä sen eteen, että tuntisin oloni kotoisaksi. Toisaalta on aivan eri harrastella silloin tällöin vähän sohvasurffailua kuin todella jättäytyä muiden avun varaan neljäksi vuodeksi.

Kirja on helppolukuinen ja reilut 200 sivua hujahtivat nopeasti. Luin kirjan e-kirjana puhelimitse (latasin maksuttoman kokeiluversion eräästä äänikirjasovelluksesta, mutta tämä nimenomainen teos oli sovelluksessa saatavilla vain tekstiversiona) ja niinpä välillä tuntui kuin olisin lukenut ennemminkin vain ylipitkää blogitekstiä. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan melko huolimaton ja viimeistelemätön kieliasu. Astikainen viljelee tekstissään monenlaisia puhekielisyyksiä ja slangisanoja. Tavoitteena on varmaan ollut rento ja letkeä tyyli, mutta lopputulos onnistuu usein lähinnä ärsyttämään.

Kaikkein eniten olisin kuitenkin kaivannut kirjalta jonkinlaista yhteiskunnallista kontekstualisointia. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän pohdintaa vaikkapa siitä, miten koko yhteiskunnasta voitaisiin tehdä rahaton sen sijaan, että rahattomuus kilpistyy pelkäksi yksilönvalinnaksi kapitalismin hallitsemassa järjestelmässä. Teoksessaan Astikainen ei juurikaan pohdi sitä tosiasiaa, että hänen elämäntyylinsä mahdollistamiseksi suurimman osan väestöstä on jatkettava elämäänsä entiseen malliin. Dyykkaaminen ei olisi mahdollista, ellei sapuskaa tehotuotettaisi valtavia määriä, liftaaminen ei onnistuisi ilman yksityisautoilua, eikä kavereiden olisi mahdollista kustantaa hädän yllättäessä Astikaisen lentolippua, elleivät he olisi yhä rahajärjestelmän piirissä. Nyt yhteiskunnallinen analyysi jää valitettavasti tasolle ”eikö olisikin kamut hei siistiä, jos voitaisiin kaikki jeesailla toisiamme ilmaiseksi?”. Olisin myös ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän syistä, joiden vuoksi Astikainen neljän vuoden jälkeen päätti lopettaa elelyn varattomana. Millaista on alkaa käyttää taas rahaa, kun ei ole vuosiin tehnyt niin? Miltä tuntuu palata osaksi kulutusyhteiskuntaa ja norminmukaisempaa kansalaisuutta kun on kokenut, mitä elämä sen ulkopuolella on?

Tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan: kirjailijalla ei tunnu olevan käsitystä siitä, millainen etuoikeus on pystyä valitsemaan, elääkö varattomana vai ei. En halua sanoa, että ihmisen lähtökohdat tai ominaisuudet yksin määrittäisivät sen, millaisten valintojen tekeminen on mahdollista. Mutta Astikainen ei juurikaan suo huomiota sille seikalle, että koulutetun, valkoihoisen, lapsettoman ja terveen suomalaisnuoren voi olla melko lailla helpompaa hilpaista pelkkä reppu selässä neljäksi vuodeksi maailmalle kuin monen muun. Erilaisten lähtökohtien ymmärtämättömyys näkyy esimerkiksi väitteissä, että erilaiset sairaudet hoituvat kyllä itsestään pois kun vain lakkaa kahlitsemasta itseään ja ryhtyy elämään sellaista elämää kuin sydämessään halajaa. Epäilen, että tällaiset heitot voivat taatusti närkästyttää monia lukijoita.

Vaikka olenkin käsitellyt kirjaa melko kriittisin ottein, en voi sanoa, etteikö Miten elää ilman rahaa? olisi ollut mielenkiintoinen ja innostava teos. Lukukokemuksen jälkeen omaa ja yhteiskunnan rahasuhdetta pohtii varmasti uudenlaisesta näkökulmasta. Kuten Astikainenkin jossakin vaiheessa mainitsee, ei ole mitään pakottavaa syytä sille, etteikö maailma voisi näyttää toisenlaiseltakin. Kirjoittaja pohtii, miksei esimerkiksi vaatteita voisi lainailla samaan tapaan ilmaiseksi kuin kirjoja ja palauttaa sitten käytön jälkeen takaisin. Tällaisia ajatuskuvioita on hauskaa kehitellä itsekin. Miten erilaiselta esimerkiksi kaupunkien keskustat näyttäisivät, jos niitä ei olisi rakennettu kuluttamista varten vaan paikoiksi, jossa ihmiset voivat viettää aikaa käyttämättä rahaa, tavata toisiaan, virkistyä ja kokea kulttuurielämyksiä? Mitä jos aikapankkien tapaisista järjestelmistä tulisi valtavirtaa? Mitä jos jokaiselle taloudelle myönnettäisiin automaattisesti oma kaupunkiviljelypalsta, jossa saisi kasvattaa haluamiaan kasviksia? Mitä jos poliittisia kysymyksiä tehdessä ei kysyttäisi ensimmäisenä ”mitä se maksaa?” vaan ”miten se vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, onnellisuuteen ja tasa-arvoon?”.

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Kirjailija: Pontus Purokuru
Julkaistu: 2018
Kustannusyhtiö: Kosmos
Sivumäärä: 296

Raflaavasta nimestään huolimatta Pontus Purokurun viime vuoden lopulla ilmestynyt esseekokoelma on mielenkiintoinen ja tärkeä teos. Esseiden teemat vaeltelevat laiskottelun tärkeydestä Star Wars -elokuvien poliittiseen analyysiin ja maskuliinisuudesta Slush-yritystapahtumaan. Vaikka aiheet ja näkökulmat vaihtelevat, yhteistä teksteille on yhteiskunnallisten ilmiöiden ja kehityssuuntien tarkastelu sekä kapitalismin kritiikki. Joillekin Purokuru saattaa olla entuudestaan tuttu esimerkiksi Mikä meitä vaivaa? –podcastista, jota hän isännöi yhdessä Veikka Lahtisen kanssa.

Koska esseet käsittelevät niin moninaisia aiheita, tämän blogitekstin olisi niin ikään voinut rakentaa hyvin monella tavalla. Aloitan kuitenkin käsittelemällä erityisesti teoksen kuudetta esseetä, joka niin ikään on nimeltään Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Kapitalistiseen talousjärjestemään kohdistuvaa kritiikkiä on usein tapana parjata siitä, ettei se pysty tarjoamaan uskottavaa vaihtoehtoa asioiden nykytilalle. Esseessään Purokuru kuitenkin esittelee oman visionsa, jota kuvataan seuraavalla tavalla:

”Tavoitteena on kiihdyttää kapitalismissa virtaavia voimia niin paljon, että niillä voidaan ratsastaa ulos kapitalismista. Nautinnon ja vapautuksen kiihdyttäminen on täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismin pohjalla virtaava halu: samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta, nuhjuisuudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta. Liikkeessä yhdistyvät kommunismi taistelevana liikkeenä, futuristien optimismi ja scifin mielikuvitus. Kivettymiseltä liikettä suojelee sen absurdi nimi, joka korostaa huvittelua ja vaikeuttaa liikkeen muuttamista dogmaattiseksi.”

Kapitalismi järjestelmänä perustuu ajatukseen resurssien niukkuudesta, minkä vuoksi se väistämättä tarkoittaa enemmistön kannalta kilpailua, rajallista pääsyä resursseihin ja näin ollen usein myös työn tekemistä työn itsensä vuoksi eikä siksi, että siitä olisi varsinaisesti hyötyä kenellekään. Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa tavoitteena on vapauttaa ihmiset turhista ja mekaanisista töistä ja jättää ne koneiden hoidettaviksi. Näin ihmiset voivat käyttää suuremman osan ajastaan mielekkäiden ja hyvinvointia edistävien asioiden tekemiseen. (Kuten Purokurukin mainitsee, vaikka työstä vapautuminen on ihmiskunnan ikiaikainen haave, teknologian kehitys ja koneellistuminen eivät ole johtaneet siihen, että käyttäisimme vähemmän aikaa työhön. Työajan lyhentymiseen ovat toistaiseksi johtaneet vain työntekijöiden järjestäytyneet vaatimukset.)

Vaikka suurin osa ihmisistä tekee valtavasti monenlaista työtä päivittäin, kapitalismissa vain osa työstä on sellaista, josta maksetaan palkkaa. Korvauksen ulkopuolelle on jätetty esimerkiksi monet hoivatyön muodot, vaikka ne ovat yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta täysin välttämättömiä. Purokurun hahmottelemassa kommunismissa palkkatyön pakosta ja työn ja vapaa-ajan välisestä rajasta irrottaudutaan. Jäljelle jää vain uusintavaa työtä, kuten hoivaamista ja kunnossapitoa. Työstä vapautuminen ei kuitenkaan johda kurjuuteen vaan luksukseen: ilmaisia kirjastoja ja museoita, kollektiivisempaa lastenhoitoa, kauniita kaupunkipuistoja, nautinnollista ja mielekästä elämää.

Nykyistä julkista keskustelua leimaavat monet ristiriidat. Suomi edustaa globaalissa mittakaavassa maailman onnellisimpia ja vauraimpia maita. Kuitenkin samalla kun elämme valtavien rikkauksien keskellä (joista tällä hetkellä jotkut saavat nauttia enemmän ja jotkut vähemmän), vallitsevassa diskurssissa yhteiskuntamme tila esitetään kerrassaan kurjana: on leikattava, säästettävä, kurjistettava, lakkautettava, sopeuduttava. Meidän odotetaan uhraavan taloudelle vapaa-aikamme, mielenterveytemme, hyvinvointimme, ympäristömme ja ihmissuhteemme, mutta siitä huolimatta vaihtoehtojen pohtiminen ja esittäminen leimataan hulluudeksi. Siksi tuntuu, että tällaiseen kirjaan melkein pitäisi suhtautua jo valmiiksi epäillen, kyynisesti.

Yritys välttää kyynisyyttä ei luonnollisesti tarkoita sitä, että olisin ollut Purokurun kanssa kaikesta täysin samaa mieltä. Kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, miten nuivasti kirjoittaja suhtautuu poliittiseen vasemmistoon. Vasemmistoa syytetään palkkatyön perusteettomasta ihailusta ja siitä, että se pyrkii pikemminkin puolustamaan hyvinvointivaltion rippeitä kuin hahmottelemaan jotakin ihan uutta. Vaikka osittain tunnistan tämän kritiikin, en kuitenkaan suostu allekirjoittamaan sitä kaikilta osin. Poliittiset liikkeet ovat sitä mitä niistä tehdään. Vasemmistoa on tapana parjata milloin minkäkin asian unohtamisesta, mutta sen sijaan, että kritisoijat pyrkisivät viemään vasemmistoa eteenpäin, ne usein vain sanoutuvat siitä irti. Oikeisto menestyy, koska se suuntaa sanansa kaikille ja tekee sen itsevarmasti. Vasemmisto ei voi menestyä jos sen potentiaaliset kannattajat vaativat siltä täydellisyyttä ennen kuin voivat uskoa siihen.

Jaan jossakin määrin saman todellisuuden kuin Purokuru: meillä on vain viiden vuoden ikäero, olemme molemmat korkeasti koulutettuja, asumme kaupungissa, seuraamme aktiivisesti politiikkaa, olemme perillä samoista poliittisista ja yhteiskunnallisista keskusteluista, olemme lukeneet samoja romaaneja, kuunnelleet samat Paperi T:n biisit. Minulle kirja on suhteellisen helppolukuinen, mutta en voinut olla pohtimatta, millaisena se näyttäytyy lukijalle, joka tulee toisenlaisista lähtökohdista. Etenkin, kun Purokuru tuntuu sortuvan välillä kirjoittamaan tavalla, jota kutsun poseeraamiseksi (olen tosin varmaan lainannut ilmaisun joltakulta muulta, en enää muista): tavoite ei ole kirjoittaa mahdollisimman hyvää tekstiä, vaan pyrkimys on esitellä lukijalle omaa lukeneisuutta ja sivistyssanojen tuntemusta.

Kaikesta huolimatta kirja on mielenkiintoinen, sujuva ja suurimmaksi osaksi miellyttävä lukea. Erityisesti viimeinen essee Sairaus ja voima on kultaa. Sairaus ja voima -esseessä Purokuru kuvaa kamppailuaan mielenterveysongelmien kanssa samaistuttavasti, koskettavasti ja elävästi ja kytkee samalla heikkouden, voiman ja sairauden teemat kiinnostavalla tavalla myös yhteiskunnalliselle tasolle.