Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Kirjailija: Pontus Purokuru
Julkaistu: 2018
Kustannusyhtiö: Kosmos
Sivumäärä: 296

Raflaavasta nimestään huolimatta Pontus Purokurun viime vuoden lopulla ilmestynyt esseekokoelma on mielenkiintoinen ja tärkeä teos. Esseiden teemat vaeltelevat laiskottelun tärkeydestä Star Wars -elokuvien poliittiseen analyysiin ja maskuliinisuudesta Slush-yritystapahtumaan. Vaikka aiheet ja näkökulmat vaihtelevat, yhteistä teksteille on yhteiskunnallisten ilmiöiden ja kehityssuuntien tarkastelu sekä kapitalismin kritiikki. Joillekin Purokuru saattaa olla entuudestaan tuttu esimerkiksi Mikä meitä vaivaa? –podcastista, jota hän isännöi yhdessä Veikka Lahtisen kanssa.

Koska esseet käsittelevät niin moninaisia aiheita, tämän blogitekstin olisi niin ikään voinut rakentaa hyvin monella tavalla. Aloitan kuitenkin käsittelemällä erityisesti teoksen kuudetta esseetä, joka niin ikään on nimeltään Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Kapitalistiseen talousjärjestemään kohdistuvaa kritiikkiä on usein tapana parjata siitä, ettei se pysty tarjoamaan uskottavaa vaihtoehtoa asioiden nykytilalle. Esseessään Purokuru kuitenkin esittelee oman visionsa, jota kuvataan seuraavalla tavalla:

”Tavoitteena on kiihdyttää kapitalismissa virtaavia voimia niin paljon, että niillä voidaan ratsastaa ulos kapitalismista. Nautinnon ja vapautuksen kiihdyttäminen on täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismin pohjalla virtaava halu: samppanjaa ja robotteja kaikille! On päästävä eroon antikapitalismiin liitetystä harmaudesta, ankeudesta, nuhjuisuudesta ja niukkuudesta. Kapitalismin tilalle ei haluta asketismia eikä paluuta maaseudun kuviteltuun idylliin vaan koneiden tuottamaa luksusta. Liikkeessä yhdistyvät kommunismi taistelevana liikkeenä, futuristien optimismi ja scifin mielikuvitus. Kivettymiseltä liikettä suojelee sen absurdi nimi, joka korostaa huvittelua ja vaikeuttaa liikkeen muuttamista dogmaattiseksi.”

Kapitalismi järjestelmänä perustuu ajatukseen resurssien niukkuudesta, minkä vuoksi se väistämättä tarkoittaa enemmistön kannalta kilpailua, rajallista pääsyä resursseihin ja näin ollen usein myös työn tekemistä työn itsensä vuoksi eikä siksi, että siitä olisi varsinaisesti hyötyä kenellekään. Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa tavoitteena on vapauttaa ihmiset turhista ja mekaanisista töistä ja jättää ne koneiden hoidettaviksi. Näin ihmiset voivat käyttää suuremman osan ajastaan mielekkäiden ja hyvinvointia edistävien asioiden tekemiseen. (Kuten Purokurukin mainitsee, vaikka työstä vapautuminen on ihmiskunnan ikiaikainen haave, teknologian kehitys ja koneellistuminen eivät ole johtaneet siihen, että käyttäisimme vähemmän aikaa työhön. Työajan lyhentymiseen ovat toistaiseksi johtaneet vain työntekijöiden järjestäytyneet vaatimukset.)

Vaikka suurin osa ihmisistä tekee valtavasti monenlaista työtä päivittäin, kapitalismissa vain osa työstä on sellaista, josta maksetaan palkkaa. Korvauksen ulkopuolelle on jätetty esimerkiksi monet hoivatyön muodot, vaikka ne ovat yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta täysin välttämättömiä. Purokurun hahmottelemassa kommunismissa palkkatyön pakosta ja työn ja vapaa-ajan välisestä rajasta irrottaudutaan. Jäljelle jää vain uusintavaa työtä, kuten hoivaamista ja kunnossapitoa. Työstä vapautuminen ei kuitenkaan johda kurjuuteen vaan luksukseen: ilmaisia kirjastoja ja museoita, kollektiivisempaa lastenhoitoa, kauniita kaupunkipuistoja, nautinnollista ja mielekästä elämää.

Nykyistä julkista keskustelua leimaavat monet ristiriidat. Suomi edustaa globaalissa mittakaavassa maailman onnellisimpia ja vauraimpia maita. Kuitenkin samalla kun elämme valtavien rikkauksien keskellä (joista tällä hetkellä jotkut saavat nauttia enemmän ja jotkut vähemmän), vallitsevassa diskurssissa yhteiskuntamme tila esitetään kerrassaan kurjana: on leikattava, säästettävä, kurjistettava, lakkautettava, sopeuduttava. Meidän odotetaan uhraavan taloudelle vapaa-aikamme, mielenterveytemme, hyvinvointimme, ympäristömme ja ihmissuhteemme, mutta siitä huolimatta vaihtoehtojen pohtiminen ja esittäminen leimataan hulluudeksi. Siksi tuntuu, että tällaiseen kirjaan melkein pitäisi suhtautua jo valmiiksi epäillen, kyynisesti.

Yritys välttää kyynisyyttä ei luonnollisesti tarkoita sitä, että olisin ollut Purokurun kanssa kaikesta täysin samaa mieltä. Kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, miten nuivasti kirjoittaja suhtautuu poliittiseen vasemmistoon. Vasemmistoa syytetään palkkatyön perusteettomasta ihailusta ja siitä, että se pyrkii pikemminkin puolustamaan hyvinvointivaltion rippeitä kuin hahmottelemaan jotakin ihan uutta. Vaikka osittain tunnistan tämän kritiikin, en kuitenkaan suostu allekirjoittamaan sitä kaikilta osin. Poliittiset liikkeet ovat sitä mitä niistä tehdään. Vasemmistoa on tapana parjata milloin minkäkin asian unohtamisesta, mutta sen sijaan, että kritisoijat pyrkisivät viemään vasemmistoa eteenpäin, ne usein vain sanoutuvat siitä irti. Oikeisto menestyy, koska se suuntaa sanansa kaikille ja tekee sen itsevarmasti. Vasemmisto ei voi menestyä jos sen potentiaaliset kannattajat vaativat siltä täydellisyyttä ennen kuin voivat uskoa siihen.

Jaan jossakin määrin saman todellisuuden kuin Purokuru: meillä on vain viiden vuoden ikäero, olemme molemmat korkeasti koulutettuja, asumme kaupungissa, seuraamme aktiivisesti politiikkaa, olemme perillä samoista poliittisista ja yhteiskunnallisista keskusteluista, olemme lukeneet samoja romaaneja, kuunnelleet samat Paperi T:n biisit. Minulle kirja on suhteellisen helppolukuinen, mutta en voinut olla pohtimatta, millaisena se näyttäytyy lukijalle, joka tulee toisenlaisista lähtökohdista. Etenkin, kun Purokuru tuntuu sortuvan välillä kirjoittamaan tavalla, jota kutsun poseeraamiseksi (olen tosin varmaan lainannut ilmaisun joltakulta muulta, en enää muista): tavoite ei ole kirjoittaa mahdollisimman hyvää tekstiä, vaan pyrkimys on esitellä lukijalle omaa lukeneisuutta ja sivistyssanojen tuntemusta.

Kaikesta huolimatta kirja on mielenkiintoinen, sujuva ja suurimmaksi osaksi miellyttävä lukea. Erityisesti viimeinen essee Sairaus ja voima on kultaa. Sairaus ja voima -esseessä Purokuru kuvaa kamppailuaan mielenterveysongelmien kanssa samaistuttavasti, koskettavasti ja elävästi ja kytkee samalla heikkouden, voiman ja sairauden teemat kiinnostavalla tavalla myös yhteiskunnalliselle tasolle.

Yksi vastaus artikkeliiin “Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s