Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa?

Kirjailija: Tomi Astikainen
Julkaistu: 2015
Kustannusyhtiö: Into Kustannus
Sivumäärä: 220

Jostain syystä minua kiehtovat kovasti elämäntavat ja elämätapakokeilut, jotka haastavat tavalla tai toisella vallitsevia yhteiskunnallisia normeja. Miten elää ilman rahaa? sujahtaa tähän kategoriaan erinomaisesti ja näin ollen se on ehtinyt roikkua lukulistallani jo hyvän aikaa. Kirjan kirjoittaja Tomi Astikainen vietti neljä vuotta reissaillen kymmenissä eri maissa rahatta ja teos pohjautuukin pitkälti hänen käytännön kokemuksiinsa.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään matkakertomus. Sisältö vastaa pitkälti otsikon kysymykseen: miten nyky-yhteiskunnassa voi selviytyä, jos jättäytyy rahajärjestelmän ulkopuolelle? Kirja on jaettu lukuihin, joissa kussakin käsitellään erilaisia ilmeisiä perustarpeita: mistä saa ruokaa, miten liikkua paikasta toiseen, kuinka vaatettaa itsensä, mistä voi löytää yösijan ja niin edelleen. Koska ilman rahaa eläminen on melko radikaalihko päätös, jokaisessa luvussa Astikainen esittelee eriasteisia vinkkejä, joiden avulla voi ainakin pienentää rahan merkitystä elämässään. Esimerkiksi ruokaa voi hankkia ostamisen sijaan myös poimimalla luonnosta, pyytämällä jämiä ravintoloista tai dyykkaamalla kauppojen roskiksista.

Sivuja kahlatessa rahattoman elämäntavan lisäksi tutuksi tulee myös Astikaisen elämänfilosofia. Kun ei omista mitään, on pakko turvautua muiden apuun ja uskoa, että Universumi Hoitaa. Astikainen luottaa vetovoiman lakiin: hänen tarvitsemansa ja toivomansa asiat löytävät kyllä tiensä hänen luokseen tavalla tai toisella. Sinänsä olenkin valmis uskomaan, että elämä kirjailijan kuvaamalla tavalla on huomattavasti vähemmän mahdotonta kuin monet ajattelevat. Olen itsekin erityisesti ulkomailla matkustellessani saanut todistaa useita kertoja, miten mielellään ihmiset auttavat, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Olen esimerkiksi monta kertaa yöpynyt ventovieraiden, hyväntahtoisten ihmisen luona – useammin kuin kerran ilmaista yöpaikkaa on tarjottu minulle, vaikka en itse sellaista olisi edes tullut pyytäneeksi. Matkoilla kohtaamani ihmiset ovat tarjonneet ruokaa ja kaljaa, esitelleet nähtävyyksiä, tehneet töitä sen eteen, että tuntisin oloni kotoisaksi. Toisaalta on aivan eri harrastella silloin tällöin vähän sohvasurffailua kuin todella jättäytyä muiden avun varaan neljäksi vuodeksi.

Kirja on helppolukuinen ja reilut 200 sivua hujahtivat nopeasti. Luin kirjan e-kirjana puhelimitse (latasin maksuttoman kokeiluversion eräästä äänikirjasovelluksesta, mutta tämä nimenomainen teos oli sovelluksessa saatavilla vain tekstiversiona) ja niinpä välillä tuntui kuin olisin lukenut ennemminkin vain ylipitkää blogitekstiä. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan melko huolimaton ja viimeistelemätön kieliasu. Astikainen viljelee tekstissään monenlaisia puhekielisyyksiä ja slangisanoja. Tavoitteena on varmaan ollut rento ja letkeä tyyli, mutta lopputulos onnistuu usein lähinnä ärsyttämään.

Kaikkein eniten olisin kuitenkin kaivannut kirjalta jonkinlaista yhteiskunnallista kontekstualisointia. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän pohdintaa vaikkapa siitä, miten koko yhteiskunnasta voitaisiin tehdä rahaton sen sijaan, että rahattomuus kilpistyy pelkäksi yksilönvalinnaksi kapitalismin hallitsemassa järjestelmässä. Teoksessaan Astikainen ei juurikaan pohdi sitä tosiasiaa, että hänen elämäntyylinsä mahdollistamiseksi suurimman osan väestöstä on jatkettava elämäänsä entiseen malliin. Dyykkaaminen ei olisi mahdollista, ellei sapuskaa tehotuotettaisi valtavia määriä, liftaaminen ei onnistuisi ilman yksityisautoilua, eikä kavereiden olisi mahdollista kustantaa hädän yllättäessä Astikaisen lentolippua, elleivät he olisi yhä rahajärjestelmän piirissä. Nyt yhteiskunnallinen analyysi jää valitettavasti tasolle ”eikö olisikin kamut hei siistiä, jos voitaisiin kaikki jeesailla toisiamme ilmaiseksi?”. Olisin myös ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän syistä, joiden vuoksi Astikainen neljän vuoden jälkeen päätti lopettaa elelyn varattomana. Millaista on alkaa käyttää taas rahaa, kun ei ole vuosiin tehnyt niin? Miltä tuntuu palata osaksi kulutusyhteiskuntaa ja norminmukaisempaa kansalaisuutta kun on kokenut, mitä elämä sen ulkopuolella on?

Tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan: kirjailijalla ei tunnu olevan käsitystä siitä, millainen etuoikeus on pystyä valitsemaan, elääkö varattomana vai ei. En halua sanoa, että ihmisen lähtökohdat tai ominaisuudet yksin määrittäisivät sen, millaisten valintojen tekeminen on mahdollista. Mutta Astikainen ei juurikaan suo huomiota sille seikalle, että koulutetun, valkoihoisen, lapsettoman ja terveen suomalaisnuoren voi olla melko lailla helpompaa hilpaista pelkkä reppu selässä neljäksi vuodeksi maailmalle kuin monen muun. Erilaisten lähtökohtien ymmärtämättömyys näkyy esimerkiksi väitteissä, että erilaiset sairaudet hoituvat kyllä itsestään pois kun vain lakkaa kahlitsemasta itseään ja ryhtyy elämään sellaista elämää kuin sydämessään halajaa. Epäilen, että tällaiset heitot voivat taatusti närkästyttää monia lukijoita.

Vaikka olenkin käsitellyt kirjaa melko kriittisin ottein, en voi sanoa, etteikö Miten elää ilman rahaa? olisi ollut mielenkiintoinen ja innostava teos. Lukukokemuksen jälkeen omaa ja yhteiskunnan rahasuhdetta pohtii varmasti uudenlaisesta näkökulmasta. Kuten Astikainenkin jossakin vaiheessa mainitsee, ei ole mitään pakottavaa syytä sille, etteikö maailma voisi näyttää toisenlaiseltakin. Kirjoittaja pohtii, miksei esimerkiksi vaatteita voisi lainailla samaan tapaan ilmaiseksi kuin kirjoja ja palauttaa sitten käytön jälkeen takaisin. Tällaisia ajatuskuvioita on hauskaa kehitellä itsekin. Miten erilaiselta esimerkiksi kaupunkien keskustat näyttäisivät, jos niitä ei olisi rakennettu kuluttamista varten vaan paikoiksi, jossa ihmiset voivat viettää aikaa käyttämättä rahaa, tavata toisiaan, virkistyä ja kokea kulttuurielämyksiä? Mitä jos aikapankkien tapaisista järjestelmistä tulisi valtavirtaa? Mitä jos jokaiselle taloudelle myönnettäisiin automaattisesti oma kaupunkiviljelypalsta, jossa saisi kasvattaa haluamiaan kasviksia? Mitä jos poliittisia kysymyksiä tehdessä ei kysyttäisi ensimmäisenä ”mitä se maksaa?” vaan ”miten se vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, onnellisuuteen ja tasa-arvoon?”.