Piia Leino: Yliaika

Kirjailija: Piia Leino
Julkaistu: 2020
Kustannusyhtiö: S & S
Sivumäärä: 232

”Vuonna 2052 Suomi kukoistaa, ja pääkaupungin valkealla asfaltilla kulkee vain nuorekkaita ihmisiä. Hyvinvoinnilla on kuitenkin hintansa: Suomen kansalaisuus on rajattu alle 75-vuotiaille. 2020-luvun voimapoliitikko Annastiina Kankaanrinta on elänyt lähes täydellisen elämän ja valmistelee nyt exituksestaan tyylikästä mediatapahtumaa.”

Ylläoleva kuvausteksti tiivistää Piia Leinon Yliaika-romaanin lähtökohdan todennäköisesti napakammin ja ytimekkäämmin kuin itse olisin osannut runoilla. Vastikään julkaistu Yliaika on sekä hyytävä että äärettömän ajankohtainen kuvaus vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta, jossa rahaa ja kasvua palvova yhteiskunta on ajautunut äärimmäisiin ratkaisuihin. Suomen kansalaisuus on kustannussyistä rajattu vain henkilöille, jotka ovat iältään alle 75-vuotiaita. Kun ihminen ohittaa 75 ikävuoden ratkaisevan rajapyykin, hänen ei suoranaisesti ole pakko viskata lusikkaansa nurkkaan, mutta hän yhtä kaikki menettää omaisuutensa, kansalaisuutensa ja henkilöllisyytensä.

Kirjan päähenkilö on lujatahtoinen ja kunnianhimoinen poliitikko Annastiina Kankaanrinta. Hän ei suoranaisesti ole niin sanotun lex 75:n takana, jos kohta hänelläkin on asiassa osuutensa – Annastiina on 2020-luvulla ollut luomassa lain esiastetta, jolla kansalaisoikeuksista luopuminen tehtiin vapaaehtoiseksi yli 75-vuotiaille. Romaanin alussa Annastiina valmistautuu omaan exitukseensa eli poislähdön hetkeen, josta on luonnollisesti tulossa suuri mediaspektaakkeli. On valittava näyttävät kukat, sievät lakanat, tyylikäs kampaus ja tietysti mahdollisimman syvälliset viimeiset sanat.

Paitsi, että Annastiina ei halua kuolla. Hän ymmärtää uhranneensa huomaamattaan koko elämänsä työlle ja politiikalle. Menestystä ja kunniaa onkin sadellut, mutta ikävä kyllä läheisten ihmissuhteiden ja hauskanpidon kustannuksella. Annastiinan ainoa olkapää on edesmennyttä näyttelijää Heath Ledgeriä muistuttava amimoni, eräänlainen tekoälykaveri ja -avustaja. Vailla sen suurempaa suunnitelmaa tai valmistautumista Annastiina päätyy pakenemaan yhdessä Heathin kanssa exitustaan ja saa näin aikaan vuosikymmenen suurimman mediakohun.

Toisin kuin voisi kuvitella, Yliaika ei ole erityisen synkeä tai ahdistava lukukokemus. Toisinaan se on sävyltään jopa kepeä. Erityisesti kirjan loppuun sijoittuvaan takaa-ajokohtaukseen liittyy hurmaavan absurdeja piirteitä. Tästä huolimatta kirja ei kuitenkaan myöskään pakene tai välttele niitä suuria kysymyksiä, joita se käsittelee. Oikeastaan romaani on rakennettu melkoisen nerokkaasti: se onnistuu olemaan samaan aikaan sekä kylmäävä, leikkisä että syvällinen. Samaa voisi sanoa Annastiinan hahmosta; kirjailijan haasteena on ollut luoda henkilöhahmo, joka toisaalta edustaa kirjan esittelemää julmaa maailmankuvaa, mutta on kuitenkin siinä määrin samaistuttava ja inhimillinen, että lukija jaksaa seurata tämän kyydissä romaanin alusta loppuun saakka. Tässäkin yhtälössä Piia Leino on onnistunut mielestäni hienosti.

Hesarin haastattelussa Leino kertoo saaneensa idean romaaniin seuraamalla mediaa sekä sosiaalisen median kanavia. ”Uutisissa on paljon puhetta kestävyysvajeesta ja eläkepommista, ihmistä katsotaan hyvin paljon talouden kautta”, Leino pohtii. ”Siitä se lähti, että mihin talouspuhe voi johtaa. Ja mihin loputon menestymisen, tehokkuuden ja nuoruuden ihannointi.” Tismalleen samoja asioita olen pohtinut myös itse varsin usein. Esimerkiksi talouskasvu tuntuu näyttäytyvän uutisteksteissä usein jonkinlaisena Jumalan kaltaisena henkiolentona, jota ihmiset pyrkivät epätoivoisesti lepyttelemään ja miellyttämään. Niin ikään esimerkiksi masennusta ja työuupumusta ei nähdä ongelmina niiden aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen vuoksi, vaan ennemminkin niiden yhteiskunnalle aiheuttamien kulujen takia.

Samaistun kovasti myös Leinon ajatuksiin tehokkuudesta ja hallinnasta (sitaatit peräisin samasta, aiemmin mainitusta haastattelusta). ”Meitä tarvitaan markkinataloudessa nimenomaan työntekijöinä. Ihminen joka vain nautiskelee ja elää kuin pellossa ei ole tehokas.” Yhteiskunta ja työelämä tarvitsevat Leinon mukaan ihmisiä, jotka paitsi ”ovat ruodussa”, myös haluavat itse olla siinä. Tehokkuusyhteiskunta hyötyy, kun ihminen itse hallitsee itseään. [- -] ”Siitä varmaan tulee tämä superajattelu, jossa pomonkin pitää harrastaa maratonia todistaakseen olevansa hallinnassa joka alalla.” Romaanissa tämä näkyy siten, että osa kansasta on sisäistänyt lex 75:n mukaisen ajatusmaailman niin täydellisesti, että kuoleminen näyttäytyy heille pakon sijasta ennemminkin velvollisuutena – ja samalla tilaisuutena ilmaista itseään sekä rakentaa viimeisen kerran omaa henkilöbrändiään.

Näin koronaepidemian aikana kirja on epäilemättä vielä ajankohtaisempi kuin vielä vaikkapa puoli vuotta sitten olisi voinut aavistaa. Jos siis etsit luettavaa karanteenin ratoksi, suosittelen lämpimästi Yliaikaan tarttumista.

Sayako Murata: Lähikaupan nainen

Kirjailija: Sayako Murata
Julkaistu: 2020
Kustannusyhtiö: Gummerus
Sivumäärä: 126

Kuuntelin Lähikaupan naisen äänikirjana vain kahden vuorokauden aikana, sillä teos on paitsi sangen lyhyt, myös helppolukuinen ja ihastuttavan mukaansatempaava. Lähikaupan nainen kertoo tokiolaisesta Seikosta, joka työskentelee osa-aikaisena työntekijänä (yllätys yllätys) lähikaupassa. Lähikaupan myyjänä toimiminen on Seikolle kutsumustyö – tai ehkä pitäisi ennemminkin puhua elämän tarkoituksesta. Kirjan alussa kuvataan, miten Seikolle on lapsesta saakka ollut hankalaa tulkita kanssaihmisten käytöstä ja ymmärtää sosiaalisia normeja. Pestautuessaan yliopisto-opiskelijana lähikauppaan, konbiniin, Seiko kuitenkin huomaa löytäneensä paikan, jonne hän tuntee kuuluvansa. Arkisten vuorovaikutustilanteiden tulkitseminen on Seikolle ehkä haastavaa, mutta myyjän työssä hän tietää tarkalleen, millaista käytöstä häneltä odotetaan.

Kirjan tapahtumahetkellä Seiko on 36-vuotias. Vaikka hänellä on korkeakoulututkinto, hän ei koskaan ole tullut etsineeksi koulutustaan vastaavaa työtä, vaan on työskennellyt 18 vuoden ajan samassa lähikaupassa. Seiko nauttii suuresti vaatimattomasta arjestaan ja työstään myyjänä, mutta lähipiiri kummeksuu hänen elämäntyyliään. Muiden mielestä Seikon tulisi kiireen vilkkaa etsiä itselleen kunnollinen työ tai vähintäänkin hankkia jostain aviomies ja omistautua perhe-elämälle. Seikon sisko jaksaa yhä haaveilla, että hänen sisarensa vielä jonain kauniina päivänä ”paranisi” ja alkaisi elää kuin kunnon ihmiset, eivätkä tuttavat epäröi esittää kiusallisia kysymyksiä Seikon olemattomasta rakkauselämästä. Lopulta turhautunut Seiko yrittää täyttää ympäristön sanelemat odotukset, mutta sekään ei sitten kuitenkaan suju kovin hyvin. Kovin tapahtumantäyteistä tai dramaattista juonta kirjassa ei ole, mutta lukijana nautin teoksen vähäeleisyydestä. Kirjallisuuden kenttä on pullollaan monimutkaisia ongelmia ja suuria kysymyksiä, joten vaihtelun vuoksi oli mukavaa paneutua lukemaan arkisia kuvauksia lähikaupan rutiineista.

Kustantamon esittelyteksti luonnehtii teosta ”yllättäväksi ja tarkaksi kuvaukseksi nyky-Japanista, sen työkulttuurista ja sopeutumispaineista”. En ole mikään japanilaisen kulttuurin asiantuntija, mutta epäilemättä siellä yksilöihin kohdistuvat paineet ovat aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Kiinnitin toistuvasti huomiota siihen, että jostakin syystä nimenomaan osa-aikatyöntekijyyttä pidettiin kirjan maailmassa erityisen häpeällisenä, vaikka päähenkilön kuvattiin kuitenkin työskentelevän kaupassa viisi päivää viikossa. Ilmeisesti osa-aikatyöntekijän asema on Japanissa jollakin tavalla heikompi kuin vakituisen työntekijän, mutta tätä ei kirjassa avattu sen tarkemmin. Täytyy kenties perehtyä syvällisemmin Japanin työmarkkinatilanteeseen.

Vaikka suomalainen ja japanilainen kulttuuri eroavat toisistaan, Lähikaupan nainen tarjoaa myös täkäläiselle lukijalle tilaisuuden pohtia, mitä vaaditaan riittävän mielekkääseen elämään. Onko pakko tavoitella suuria, jos oikeastaan tulee onnelliseksi paljon vähemmälläkin? Toisaalta täytyy muistaa, että käsitys odotuksenmukaisesta elämästä riippuu paljolti siitä, millainen on yksilöä ympäröivä sosiaalinen ja kulttuurinen todellisuus. Jos lähipiiri koostuu lähinnä uraohjuksista, lähikaupassa työskentely saattaa tosiaankin herättää hämmennystä. Mutta yhtä lailla maanviljelijäsuvun vesa saattaa kohdata närkästystä mieliessään ryhtyä kirjallisuudentutkijaksi. Lähikaupan naisen sanoma on yhtä kaikki selvä: kaikilla tulisi olla mahdollisuus toteuttaa rauhassa omannäköistään elämää.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjailija: Emmi Itäranta
Julkaistu: 2016
Kustannusyhtiö: Teos
Sivumäärä: 266

Emmi Itärannan Teemestarin kirja sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa makean veden varannot ovat ehtyneet ja ilmasto lämmennyt niin, että lumi ja jää ovat vain muistoja historian hämäristä. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Norja, teemestari-isän ja tutkijaäidin ainoa lapsi, joka kokee kutsumuksekseen seurata isänsä viitoittamaa tietä ja opiskella itsekin teemestariksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suhteellisen pieneen kylään, joka sijaitsee nykyisen Pohjois-Suomen alueella tunturien kupeessa.

Vaikka Norjankin perheellä on vaikeutensa, kuuluu perhe ehdottomasti kylän hyväosaisimpiin. Suurilta osin vauraus on peräisin tarkoin varjellusta salaisuudesta, joka on vuosisatojen ajan peritynyt teemestarilta oppilaalle: tunturiluolien kätköissä on salainen lähde, joka takaa teemestarille ja tämän läheisille lähes ehtymättömät vesivarat. Lähteen paljastumista on tosin varottava tarkasti, sillä kylässä partioivat sotilaat eivät epäröi rankaista ankarasti niitä, jotka jäävät kiinni niin sanotuista vesirikoksista. Suurin osa kyläläisistä joutuu sinnittelemään pikkuruisilla vesikiintiöillä, jotka riittävät hädin tuskin elämiseen.

Nimenomaan vedellä on romaanissa äärimmäisen tärkeä rooli. Vesi on yhtä kuin elämä, yhtä kuin teeseremonioiden vuosisataiset perinteet. Teoksen kerronta on maalailevaa, kuvailevaa ja runsasta. Parhaimmillaan Itärannan kieli tuntuu niin elävältä ja todelliselta, että lukijakin saattaa lähestulkoon tuntea olevansa mukana kirjan tapahtumissa itsekin. Toisinaan esimerkiksi teeseremonioiden kuvailu oli niin herkullista, että minun oli lukemisen lomassa hiippailtava keittämään itsellenikin kupponen teetä. Toisaalta en välillä voinut olla ajattelematta, että kieli oli hieman turhankin ylevää – harva 17-vuotias kai oikeasti pysähtyy joka hetkessä pohtimaan elämän ja kuoleman kiertokulkua, ajan loppumatonta virtaa tai muita teemoja, joihin teoksessa tämän tästä viitattiin.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut. Ilahduin siitä, että kirjailija ei pyrkinyt miellyttämään lukijaa, eikä päätynyt juonen kannalta helpoimpiin ja yksinkertaisimpiin ratkaisuihin. Vielä senkin jälkeen kun olin jo saanut teoksen luettua, huomasin pohdiskelevani lukukokemuksen herättämiä eettisiä kysymyksiä. Keiden hahmojen toiminta kirjassa oikeastaan oli ollut moraalisesti kestävää? Miten olisin itse toiminut vastaavassa tilanteessa? Voiko omia periaatteita ja arvoja vastaan sotiva valinta oikeastaan joskus olla perusteltu ratkaisu, jos siten on mahdollista saavuttaa jotakin objektiivisesti tarkasteltuna hyvää ja tärkeää? Näihin kysymyksiin ei kirjailija yrittänyt antaa valmiita vastauksia, vaan jätti vastausten etsimisen lukijalle.

Teemestarin kirja oli ollut lukulistallani jo pitkään, mutta jostain syystä en ollut saanut tartuttua kirjaan aikaisemmin. Kun teoksen maailmaan lopulta pääsi sisälle, ei kirjan olisi suonut loppuvan ollenkaan.

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

Kirjailija: Selja Anhava
Julkaistu: 2017
Kustannusyhtiö: Gummerus
Sivumäärä: 231

Selja Anhavan Ennen kuin mieheni katoaa –teoksen keskiössä on erään ihmisen sukupuolenkorjausprosessi miehestä naiseksi. Prosessia ei kuitenkaan seurata transihmisen itsensä näkökulmasta, vaan pääosassa ovat tunteet, ajatukset ja suru, joita muutos vaimossa aiheuttaa. Kuten kirjailija esimerkiksi tässä Hesarin artikkelissa avoimesti kertoo, teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Kirjan kohtaukset pohjaavat osin teksteihin, joita kirjailija itse merkitsi päiväkirjaansa saadessaan tietää aviomiehensä transsukupuolisuudesta.

Aluksi sanottakoon, että omaelämäkerrallisuus tuotti minulle erityisiä haasteita teoksen käsittelyn ja kritisoinnin suhteen. Kun luin kirjaa, en ollut tietoinen siitä, että tarina pohjautuu oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Lukiessani suunnittelinkin kirjoittavani siitä, kuinka epäuskottavina ja vaikeasti samaistuttavina kertojan ajatukset minulle näyttäytyivät, kuinka vieraana koin teoksen tarjoileman essentialistisen sukupuolikäsityksen. Kun sitten sain tietää, ettei teos olekaan puhdasta fiktiota, en enää ollut lainkaan varma siitä, millä tavoin voisin tai haluaisin kirjaa käsitellä kuulostamatta kenenkään näkökulmasta loukkaavalta. Katson kuitenkin, että lukijana minulla on oikeus tarkastella teosta kaunokirjallisena kokonaisuutena, koska sellaisena olen sen lukenut. Joten yritetään.

Teoksen kieli on runollista, herkkää, hienovaraista (ehkäpä jopa liiallisissa määrin, ajattelin lukiessani) mutta lukemieni arvostelujen perusteella monet muut lukijat ovat olleet yksinomaan vaikuttuneita. Lauseet maalailevat hennolla tavalla esiin yksityiskohtia, pieniä hetkiä, ristiriitaisia tunteita. Varsinaisen päätarinan lisäksi rinnalla kuljetetaan kertomusta Kristoffer Kolumbuksesta, joka purjehti Amerikkaan ja kuvitteli löytäneensä Intian. Kolumbuksen löytöretki toimii kiinnostavana metaforana kertojan elämäntilanteelle ja aviomiehen menettämistä seuranneelle kriisille. Erityisesti kartoilla on merkittävä rooli kertojan ahdingon ja epävarmuuden kuvaajana. Lukiessani en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että vaikka romaanissa vilahtelee ystäviä, sukulaisia ja tuttavia, kertojan puolisoa lukuun ottamatta ketään ei mainita nimeltä. Kohtaamiset muiden ihmisten kanssa pelkistyvät vain kiusallisiksi, teennäisiksi häivähdyksiksi, jotka korostavat entisestään kertojan yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä omien tunnekuohujensa keskellä. Kukaan ei ymmärrä, kukaan ei osaa auttaa tai lohduttaa.

Kertoja tiedostaa, että korjausprosessi on hänen aviomiehelleen hyväksi, mutta ei pysty yhtymään kumppaninsa onneen. Ulkoinen muutos miehestä naiseksi näyttäytyy päähenkilölle perustavanlaatuisena tragediana: hänen miehensä on kadonnut ja tilalle on tullut vieras ihminen, vieras nainen. Kertoja yrittää epätoivoisesti kiinnittyä niihin yhä väheneviin miehuuden rippeisiin, joita hänen kumppanissaan vielä on jäljellä ja suhtautuu karsaasti kaikkiin muutoksiin, jotka liittävät hänen entisen aviomiehensä selvemmin osaksi naissukupuolta. Jako miehiin ja naisiin on yksiselitteinen, jopa lopullinen: on miesten asioita, naisten asioita, naisten vartaloita, miesten vartaloita, naisten vaatteita, miesten vaatteita ja niin edelleen.

Pystyin lukiessani samaistumaan aviomiestään kaipaavaan vaimoon, joka suree parisuhteensa päättymistä ja yhteisen elämän murenemista. Sen sijaan minun oli kovin vaikeaa käsittää, miksi nimenomaan sukupuoleen liittyvistä tunnusmerkeistä luopuminen aiheutti kertojalle niin suurta tuskaa. En halua tuomita kirjailijan kuvaamia tunteita vääränlaisiksi tai väittää, ettei sukupuolella olisi mitään merkitystä. En siitä huolimatta ymmärrä ajatusmaailmaa, jossa ihmisen identiteetti ja syvin olemus on yhtä kuin ihmisen ulkoinen sukupuoli. Elän itsekin parisuhteessa transsukupuolisen ihmisen kanssa, mutta minulle tieto kumppanin transsukupuolisuudesta ei aiheuttanut samanlaista kriisiä kuin Anhavalle, enkä voisi kuvitella päättäväni parisuhdetta puolisoni sukupuoli-identiteetin takia. Anhavan täysin omastani poikkeava sukupuolikäsitys teki teoksesta toisaalta mielenkiintoista luettavaa: oli jännittävää sukeltaa ajatuksiin ja tunteisiin, jotka poikkeavat niin kovasti omistani.

Toivoisin kovasti, että transsukupuolisuus (samoin kuin esimerkiksi muunsukupuolisuus) näkyisi kaunokirjallisuuden kentällä enemmänkin. Mieluiten vieläpä esitettynä ihan tavallisena ja hyväksyttävänä asiana ainaisen ongelmanäkökulman sijaan.

Haruki Murakami: 1Q84

Julkaistu: 2013
Kustannusyhtiö: Tammi
Sivumäärä: 1229
Kääntäjä: Aleksi Milonoff

Kesällä kaksi ja puoli vuotta sitten haahuilin eräässä prahalaisessa kirjakaupassa ja odottelin, että yöjuna veisi minut Krakovaan. Interrailia oli jäljellä vielä yli kaksi viikkoa, mutta olin jo saanut luetuksi matkaseuraksi valitsemani Knausgårdin ja tarvitsin lisää lukemista pitkille junamatkoille. Jostakin syystä päädyin valitsemaan Haruki Murakamin kolmiosaisen 1Q84-teoksen, joka pokkariversionakin oli varsin kunnioitettava järkäle – jälkikäteen voinkin vain ihmetellä, miksi ihmeessä valitsin jo ennestään painavan rinkkani täytteeksi suurimman pokkarin, jonka löysin.

Täydestä rinkasta huolimatta interrailista kehkeytyi ehdottomasti yksi tärkeimmistä ja unohtumattomimmista matkoista, jonka olen koskaan tehnyt. Myös 1Q84 onnistui herättämään mielenkiintoni ensimmäiseltä sivulta lähtien. Toinen kirjan päähenkilöistä on kolmekymppinen Aomame, joka työskentelee paitsi kuntokeskuksen ohjaajana, myös eräänlaisena moraalisena palkkamurhaajana. Tengo taas on kirjailijan urasta haaveileva matematiikanopettaja, joka kustannustoimittajatuttavansa suostuttelemana muokkaa salaperäisen, 17-vuotiaan Fuka-Erin kirjoittamasta Ilmakotelo-nimisestä fantasiatarinasta suuren menestysromaanin. Hiljalleen sekä Tengo että Aomame ymmärtävät joutuneensa uuteen maailmaan, Ilmakotelon maailmaan – tai kuten Aomame sitä nimittää – vuoteen 1Q84.

Suunnilleen tähän saakka pääsin, ennen kuin onnistuin hukkaamaan kirjan jonnekin päin Tukholmaa reilin viimeisinä päivinä. Kotiin palattuani suunnittelin lainaavani kirjan kirjastosta ja lukevani sen loppuun, mutta vaikka olin pitänyt siitä kovasti, en lopultakaan tullut tehneeksi niin. Teoksen unenomainen, epätodellinen ja selittelemätön tunnelma jäi silti vahvasti mieleeni ja sekoittui ajan myötä kaikkiin niihin muistoihin, joita reililtä jäi. Lopulta viime kuussa hoksasin eräänä päivänä kirjastossa käydessäni, että voisin vihdoin lukea 1Q84:n loppuun.

Kirjan pääjuoni on melko yksinkertainen. Ilmakotelon julkaiseminen saa aikaan tapahtumaketjun, jossa niin Tengo kuin Aomamekin joutuvat tahoillaan uhatuksi. Kaksikko yrittää löytää toisensa vuodesta 1Q84 ja paeta takaisin tähän maailmaan. Kaikkiaan kirjaan mahtuu kuitenkin niin paljon erilaisia sivujuonenkäänteitä ja tapahtumia, että koko tarinassa riittäisi analysoitavaa ja pohdittavaa vaikka kuinka. Murakamille on tyypillistä rakentaa kirjansa hyvinkin monitulkintaisista ja kummallisista elementeistä ja jättää sitten niiden merkitys osittain tai kokonaan lukijan pohdittavaksi. 1Q84:ssä tämä korostuu erityisellä tavalla. Moni hyvin keskeinenkin kysymys jää ilman vastausta, eikä lukijalle (tai ainakaan minulle) lopultakaan selviä, mitä monet tarinan kannalta tärkeät tapahtumat ja asiat merkitsevät.

On varmasti makuasia, kokeeko tämän lukukokemuksen kannalta positiivisena vai negatiivisena tekijänä. Itse pääsääntöisesti pidän kirjoista, joissa sisältöä ei pureskella valmiiksi, vaan jätetään tilaa myös lukijan omille tulkinnoille ja oivalluksille. Nyt irrallisia juonenpätkiä kuitenkin jää avoimeksi niin paljon, että sitä on vaikea pitää täysin perusteltuna. Ristiriitaista kyllä samaan aikaan kirjassa esiintyy hyvin paljon toisteisuutta ja aiempien tapahtumien kertausta. Aika ajoin tuntuu kuin kirjailija roikkuisi lukijan hihassa ja osoittelisi innokkaasti sormella omia kerronnallisia oivalluksiaan. Ilahduin aluksi esimerkiksi kohtauksesta, jossa kirjan hahmo hankkii aseen ja pohtii yhdessä toisen henkilön kanssa, onko Tšehovin säännön noudattaminen väistämätöntä: jos kirjassa esitellään ase, onko sen ennen pitkää pakko laueta? Jäin odottamaan mielenkiinnolla, millaiseen ratkaisuun Murakami on päätynyt. Tällaiseen metaleikittelyyn palattiin kuitenkin niin monta kertaa, että lopulta teki mieli puuskahtaa ”okei, tajusin jo”.

Vaikka pidän Murakamia todella kiinnostavana kirjailijana, suhtautumiseni hänen tuotantoonsa on kaksijakoinen. Toisaalta pidän kovasti siitä, miten kirjailija onnistuu vieraannuttamaan lukijan arkitodellisuudesta ja luomaan epätodellisen tunnelman, joka jatkuu vielä silloinkin, kun kirjan on jo laskenut käsistään. Toisaalta Murakamin teksteissä on aina myös paljon sellaisia ratkaisuja, joita en voi ymmärtää. 1Q84:ssä esimerkiksi toistuu eräs muissakin kirjailijan teoksissa esiintyvä ongelma: teksti on yleisesti ottaen vetävää ja kielelliset valinnat tuottavat lukijalle paikoin jopa suurta iloa, mutta kun aletaan kuvata rakkautta ja rakastumista, tekee mieli viskata kirja käsistään saman tien. 1Q84 onkin kiistatta paitsi fantasia- ja seikkailuromaani, myös rakkaustarina, mutta kyynisen ihmisen leiman uhallakin voin vain sanoa pyöritelleeni joidenkin kohtausten kohdalla päätäni epäuskoisena. Myös ihmiskehojen ja seksin kuvaamiseen liittyvät ratkaisut ihmetyttävät. En todellakaan tiedä, mitä Murakami on ajatellut saavuttavansa kirjoittaessaan kahdettakymmenettä kohtausta, jossa Tengo ihastelee mielessään tai jopa ääneen itseään puolet nuoremman Fuka-Erin rintoja.

Joistakin puutteistaan huolimatta 1Q84 on onnistunut teos. Uskon, että kaikkia kirjan toisteisuus tai ajoittain hitaasti etenevä kerronta eivät viehätä, mutta itse viihdyin kirjan parissa pääasiassa hyvin. Ja kaikesta huolimatta niin ovat kai tehneet muutkin: Wikipedian mukaan kirjaa myytiin yli 1 000 000 kappaletta jo ensimmäisen kuukauden aikana ilmestymisestä.