Kirjailija: Emmi Itäranta
Julkaistu: 2016
Kustannusyhtiö: Teos
Sivumäärä: 266

Emmi Itärannan Teemestarin kirja sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa makean veden varannot ovat ehtyneet ja ilmasto lämmennyt niin, että lumi ja jää ovat vain muistoja historian hämäristä. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Norja, teemestari-isän ja tutkijaäidin ainoa lapsi, joka kokee kutsumuksekseen seurata isänsä viitoittamaa tietä ja opiskella itsekin teemestariksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suhteellisen pieneen kylään, joka sijaitsee nykyisen Pohjois-Suomen alueella tunturien kupeessa.

Vaikka Norjankin perheellä on vaikeutensa, kuuluu perhe ehdottomasti kylän hyväosaisimpiin. Suurilta osin vauraus on peräisin tarkoin varjellusta salaisuudesta, joka on vuosisatojen ajan peritynyt teemestarilta oppilaalle: tunturiluolien kätköissä on salainen lähde, joka takaa teemestarille ja tämän läheisille lähes ehtymättömät vesivarat. Lähteen paljastumista on tosin varottava tarkasti, sillä kylässä partioivat sotilaat eivät epäröi rankaista ankarasti niitä, jotka jäävät kiinni niin sanotuista vesirikoksista. Suurin osa kyläläisistä joutuu sinnittelemään pikkuruisilla vesikiintiöillä, jotka riittävät hädin tuskin elämiseen.

Nimenomaan vedellä on romaanissa äärimmäisen tärkeä rooli. Vesi on yhtä kuin elämä, yhtä kuin teeseremonioiden vuosisataiset perinteet. Teoksen kerronta on maalailevaa, kuvailevaa ja runsasta. Parhaimmillaan Itärannan kieli tuntuu niin elävältä ja todelliselta, että lukijakin saattaa lähestulkoon tuntea olevansa mukana kirjan tapahtumissa itsekin. Toisinaan esimerkiksi teeseremonioiden kuvailu oli niin herkullista, että minun oli lukemisen lomassa hiippailtava keittämään itsellenikin kupponen teetä. Toisaalta en välillä voinut olla ajattelematta, että kieli oli hieman turhankin ylevää – harva 17-vuotias kai oikeasti pysähtyy joka hetkessä pohtimaan elämän ja kuoleman kiertokulkua, ajan loppumatonta virtaa tai muita teemoja, joihin teoksessa tämän tästä viitattiin.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut. Ilahduin siitä, että kirjailija ei pyrkinyt miellyttämään lukijaa, eikä päätynyt juonen kannalta helpoimpiin ja yksinkertaisimpiin ratkaisuihin. Vielä senkin jälkeen kun olin jo saanut teoksen luettua, huomasin pohdiskelevani lukukokemuksen herättämiä eettisiä kysymyksiä. Keiden hahmojen toiminta kirjassa oikeastaan oli ollut moraalisesti kestävää? Miten olisin itse toiminut vastaavassa tilanteessa? Voiko omia periaatteita ja arvoja vastaan sotiva valinta oikeastaan joskus olla perusteltu ratkaisu, jos siten on mahdollista saavuttaa jotakin objektiivisesti tarkasteltuna hyvää ja tärkeää? Näihin kysymyksiin ei kirjailija yrittänyt antaa valmiita vastauksia, vaan jätti vastausten etsimisen lukijalle.

Teemestarin kirja oli ollut lukulistallani jo pitkään, mutta jostain syystä en ollut saanut tartuttua kirjaan aikaisemmin. Kun teoksen maailmaan lopulta pääsi sisälle, ei kirjan olisi suonut loppuvan ollenkaan.