Piia Leino: Yliaika

Kirjailija: Piia Leino
Julkaistu: 2020
Kustannusyhtiö: S & S
Sivumäärä: 232

”Vuonna 2052 Suomi kukoistaa, ja pääkaupungin valkealla asfaltilla kulkee vain nuorekkaita ihmisiä. Hyvinvoinnilla on kuitenkin hintansa: Suomen kansalaisuus on rajattu alle 75-vuotiaille. 2020-luvun voimapoliitikko Annastiina Kankaanrinta on elänyt lähes täydellisen elämän ja valmistelee nyt exituksestaan tyylikästä mediatapahtumaa.”

Ylläoleva kuvausteksti tiivistää Piia Leinon Yliaika-romaanin lähtökohdan todennäköisesti napakammin ja ytimekkäämmin kuin itse olisin osannut runoilla. Vastikään julkaistu Yliaika on sekä hyytävä että äärettömän ajankohtainen kuvaus vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta, jossa rahaa ja kasvua palvova yhteiskunta on ajautunut äärimmäisiin ratkaisuihin. Suomen kansalaisuus on kustannussyistä rajattu vain henkilöille, jotka ovat iältään alle 75-vuotiaita. Kun ihminen ohittaa 75 ikävuoden ratkaisevan rajapyykin, hänen ei suoranaisesti ole pakko viskata lusikkaansa nurkkaan, mutta hän yhtä kaikki menettää omaisuutensa, kansalaisuutensa ja henkilöllisyytensä.

Kirjan päähenkilö on lujatahtoinen ja kunnianhimoinen poliitikko Annastiina Kankaanrinta. Hän ei suoranaisesti ole niin sanotun lex 75:n takana, jos kohta hänelläkin on asiassa osuutensa – Annastiina on 2020-luvulla ollut luomassa lain esiastetta, jolla kansalaisoikeuksista luopuminen tehtiin vapaaehtoiseksi yli 75-vuotiaille. Romaanin alussa Annastiina valmistautuu omaan exitukseensa eli poislähdön hetkeen, josta on luonnollisesti tulossa suuri mediaspektaakkeli. On valittava näyttävät kukat, sievät lakanat, tyylikäs kampaus ja tietysti mahdollisimman syvälliset viimeiset sanat.

Paitsi, että Annastiina ei halua kuolla. Hän ymmärtää uhranneensa huomaamattaan koko elämänsä työlle ja politiikalle. Menestystä ja kunniaa onkin sadellut, mutta ikävä kyllä läheisten ihmissuhteiden ja hauskanpidon kustannuksella. Annastiinan ainoa olkapää on edesmennyttä näyttelijää Heath Ledgeriä muistuttava amimoni, eräänlainen tekoälykaveri ja -avustaja. Vailla sen suurempaa suunnitelmaa tai valmistautumista Annastiina päätyy pakenemaan yhdessä Heathin kanssa exitustaan ja saa näin aikaan vuosikymmenen suurimman mediakohun.

Toisin kuin voisi kuvitella, Yliaika ei ole erityisen synkeä tai ahdistava lukukokemus. Toisinaan se on sävyltään jopa kepeä. Erityisesti kirjan loppuun sijoittuvaan takaa-ajokohtaukseen liittyy hurmaavan absurdeja piirteitä. Tästä huolimatta kirja ei kuitenkaan myöskään pakene tai välttele niitä suuria kysymyksiä, joita se käsittelee. Oikeastaan romaani on rakennettu melkoisen nerokkaasti: se onnistuu olemaan samaan aikaan sekä kylmäävä, leikkisä että syvällinen. Samaa voisi sanoa Annastiinan hahmosta; kirjailijan haasteena on ollut luoda henkilöhahmo, joka toisaalta edustaa kirjan esittelemää julmaa maailmankuvaa, mutta on kuitenkin siinä määrin samaistuttava ja inhimillinen, että lukija jaksaa seurata tämän kyydissä romaanin alusta loppuun saakka. Tässäkin yhtälössä Piia Leino on onnistunut mielestäni hienosti.

Hesarin haastattelussa Leino kertoo saaneensa idean romaaniin seuraamalla mediaa sekä sosiaalisen median kanavia. ”Uutisissa on paljon puhetta kestävyysvajeesta ja eläkepommista, ihmistä katsotaan hyvin paljon talouden kautta”, Leino pohtii. ”Siitä se lähti, että mihin talouspuhe voi johtaa. Ja mihin loputon menestymisen, tehokkuuden ja nuoruuden ihannointi.” Tismalleen samoja asioita olen pohtinut myös itse varsin usein. Esimerkiksi talouskasvu tuntuu näyttäytyvän uutisteksteissä usein jonkinlaisena Jumalan kaltaisena henkiolentona, jota ihmiset pyrkivät epätoivoisesti lepyttelemään ja miellyttämään. Niin ikään esimerkiksi masennusta ja työuupumusta ei nähdä ongelmina niiden aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen vuoksi, vaan ennemminkin niiden yhteiskunnalle aiheuttamien kulujen takia.

Samaistun kovasti myös Leinon ajatuksiin tehokkuudesta ja hallinnasta (sitaatit peräisin samasta, aiemmin mainitusta haastattelusta). ”Meitä tarvitaan markkinataloudessa nimenomaan työntekijöinä. Ihminen joka vain nautiskelee ja elää kuin pellossa ei ole tehokas.” Yhteiskunta ja työelämä tarvitsevat Leinon mukaan ihmisiä, jotka paitsi ”ovat ruodussa”, myös haluavat itse olla siinä. Tehokkuusyhteiskunta hyötyy, kun ihminen itse hallitsee itseään. [- -] ”Siitä varmaan tulee tämä superajattelu, jossa pomonkin pitää harrastaa maratonia todistaakseen olevansa hallinnassa joka alalla.” Romaanissa tämä näkyy siten, että osa kansasta on sisäistänyt lex 75:n mukaisen ajatusmaailman niin täydellisesti, että kuoleminen näyttäytyy heille pakon sijasta ennemminkin velvollisuutena – ja samalla tilaisuutena ilmaista itseään sekä rakentaa viimeisen kerran omaa henkilöbrändiään.

Näin koronaepidemian aikana kirja on epäilemättä vielä ajankohtaisempi kuin vielä vaikkapa puoli vuotta sitten olisi voinut aavistaa. Jos siis etsit luettavaa karanteenin ratoksi, suosittelen lämpimästi Yliaikaan tarttumista.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Kirjailija: Patrik Svensson
Julkaistu: 2020
Kustannusyhtiö: Tammi
Sivumäärä: 272

Patrik Svenssonin kerronnallinen tietokirja Ankeriaan testamentti osoittaa, että tärkeintä onnistuneessa lukuelämyksessä ei lopultakaan ole aihe, vaan kerronta. Voisi kuvitella, että olisi mahdotonta kirjoittaa myynti- ja arvostelumenestykseksi yltävää teosta sellaisesta aiheesta kuin ankerias, mutta jotenkin Patrik Svensson on tässä tehtävässä onnistunut. Kirjastoluokituksessa Ankeriaan testamentti on sijoitettu kohtaan 99.1, eli ”elämäkerrat ja muistelmat”. Mielestäni ei kuitenkaan ole laisinkaan selvää, mihin genreen teos asettuu. Se on yhdistelmä ankeriasta käsittelevää tietokirjaa, lapsuusmuisteloita ja eksistentiaalista pohdintaa. Epäilemättä juuri yhdistelmän yllättävyys on osaltaan syy kirjan menestykseen.

Ennen kirjaan tarttumista tiesin ankeriaasta suunnilleen sen, että se on pitkänomainen kala. Kävi kuitenkin ilmi, että ankerias on lopultakin yllättävän mielenkiintoinen otus. Sen arvoituksellista elämänkaarta ovat vuosisatojen aikana yrittäneet kartoittaa lukuisat tieteentekijät – heidän joukossaan esimerkiksi Aristoteles ja Sigmund Freud. Vielä tänä päivänäkään ankeriaan sielunelämä on kuitenkin osittain hämärän peitossa. Tiedetään esimerkiksi, että ankeriaat vaeltavat kerran elämässään lisääntymään ja kuolemaan nimenomaan Sargassomerelle, mutta tästä huolimatta täysikasvuisia ankeriaita ei ole milloinkaan löydetty Sargassomeren alueelta sen enempää elävänä kuin kuolleenakaan. Lukuisat yritykset tutkia ankeriaita ovat epäonnistuneet niin erikoisilla tavoilla, että vaikuttaa siltä kuin ankeriaat yrittäisivät suorastaan tahallaan sabotoida ihmisten yrityksiä tutkia lajiaan.

Ankerias ei kirjassa kuitenkaan ole vain ankerias, vaan aihe, joka johdattaa kirjailijan pohtimaan laajasti niin lapsuuttaan, perhettään ja sukuaan kuin elämää, uskontoa ja taidettakin. Paljolti tarkastellaan myös ankeriaan kulttuurihistoriallista merkitystä. Lukijana kirjan suurinta antia ovat kuitenkin kohdat, joissa pitäydytään suhteellisen tiukasti todellisissa tapahtumissa ja faktoissa. Toisinaan Svensson kun äityy pohdiskelemaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä niin mahtipontisella tavalla, että se paikoitellen lipsuu jo hieman korniuden puolelle. Mielestäni kirjasta olisi surutta voinut editoida esimerkiksi sellaiset kohdat, joissa ankeriaan kykyä säilyä hengissä maan pinnalla innostutaan vertaamaan Jeesuksen ylösnousemukseen. Välillä tuntui kuin kirjassa ei olisi kyse pelkästään ankeriaan testamentista, vaan ennen kaikkea kirjailijan omasta testamentista.

Kirjan kolmas suuri teema on ilmastonmuutos. Kuten teoksen loppupuolella todetaan, ilmaston muuttuminen ja ihmisen varomattomuus ovat tehneet ankeriaasta (kuten myös monista muista eläin- ja kasvilajeista) äärimmäisen uhanalaisen. Koska lajin tutkiminen on osoittautunut vaikeaksi, on kuitenkin hankala sanoa, mitkä kaikki tekijät ankeriaiden katoamisen taustalla vaikuttavat. Itse olisin mielelläni lukenut lisää nimenomaan tästä teemasta. Nyt tuntui, että ankeriaan mahdollista häviämistä maapallolta käsiteltiin lopulta melko heppoisesti. Loppufiilis teoksen lukemisen jälkeen asettuu kuitenkin positiivisen puolelle. Suosittelisin kirjaa erityisesti sellaisille henkilöille, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita luonnosta tai biologiasta.

Marianne Power: Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin

Kirjailija: Marianne Power
Julkaistu: 2019
Kustannusyhtiö: Gummerus
Sivumäärä: 432

Self help -kirjallisuus oli minulle pitkään varsin tuntematon kirjallisuudenlaji, josta en ollut tippaakaan kiinnostunut. Uskoakseni luin elämäni ensimmäisen itseapukirjan vasta viime vuoden alussa, eli ollessani 26-vuotias. Sitten tapahtui jotain, ja yhtäkkiä huomasin ahmivani self helpiä enemmän kuin kehtaan kertoa. Vaihetta kesti aikansa, enkä oikeastaan ole vieläkään kehdannut kertoa siitä kenellekään. En paheksu kenenkään muun self help -harrastusta, mutta jostain syystä olisi tuntunut nololta tulla ulos kaapista oman hetkellisen itseapuvillitykseni kanssa.

Muistan jonkun kehuneen Marianne Powerin teosta Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin – Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen hauskaksi lukukokemukseksi, joten kun teos tuli vastaan äänikirjasovelluksessa, päätin tarttua siihen. Ehdoton plussa oli, että äänikirjaversion lukijaksi paljastui kovasti fanittamani Pirjo Heikkilä. Kirjan kirjoittaja Marianne Power on 36-vuotias lontoolainen freelancer-toimittaja ja self help -addikti, jonka elämässä kaikki on periaatteessa hyvin. Siitä huolimatta jotakin tuntuu puuttuvan. Rakkausrintamalla on hiljaista, eikä rahakaan tunnu pysyvän hyppysissä. Kirjaprojektin ideana on, että Power lukee kahdentoista kuukauden aikana yhteensä kaksitoista itseapukirjaa ja yrittää noudattaa jokaisen kirjan oppeja orjallisesti kuukauden ajan. Tarkoituksena on selvittää, voiko kirjojen avulla todella parantaa elämänlaatua.

Kirjan alku povasi kepeää ja viihdyttävää lukukokemusta. Kuten jo unohtamani suosittelija oli luvannut, kirja todella oli hyvin hauska. Hörähtelin tämän tästä ääneen kuunnellessani kuvauksia kirjailijan tempauksista. Tarinan edetessä kävi kuitenkin ilmi, että teos eteni huomattavasti syvällisempiin sfääreihin kuin aluksi olisin odottanut. Lopulta alkoi tuntua, että kirja kertoi oikeastaan ennemminkin Marinnesta itsestään ja tämän pakonomaisesta tarpeesta tavoitella onnellisuutta kuin siitä, voiko self helpin avulla parannella elämäänsä. Tätä ei kuitenkaan pidä käsittää kritiikiksi, sillä ainakin minusta kirjailijan pohdintaa oli mielenkiintoista seurata. Power kun kuvaa sangen rehellisesti ja häpeilemättä itseään, elämäänsä ja kipukohtiaan. Lukija pääsee todistamaan niin elämääsyleileviä onnen hetkiä kuin todellisia aallonpohjiakin.

Kun lukaisin nopeasti muutamia kirja-arvosteluja, vaikutti siltä, että tämä teos on jakanut mielipiteitä. Joidenkin mielestä kirja sisälsi liikaa hörhöilyä, toiset taas olivat tykänneet kovasti. Minä kuulun jälkimmäiseen leiriin. Ainoastaan kirjan loppupuolella alkoi tuntua, että kirjailija olisi voinut hieman tiivistää ilmaisuaan. Iso siivu kirjan lopusta oli omistettu loputtomalle pohdiskelulle siitä, mitä projektista oli jäänyt käteen ja oliko se loppujen lopuksi ollut vaivan arvoinen. Kaikesta huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin ja soisin Powerin mieluust jatkavan kirjailijanuraansa tulevaisuudessakin.

Sayako Murata: Lähikaupan nainen

Kirjailija: Sayako Murata
Julkaistu: 2020
Kustannusyhtiö: Gummerus
Sivumäärä: 126

Kuuntelin Lähikaupan naisen äänikirjana vain kahden vuorokauden aikana, sillä teos on paitsi sangen lyhyt, myös helppolukuinen ja ihastuttavan mukaansatempaava. Lähikaupan nainen kertoo tokiolaisesta Seikosta, joka työskentelee osa-aikaisena työntekijänä (yllätys yllätys) lähikaupassa. Lähikaupan myyjänä toimiminen on Seikolle kutsumustyö – tai ehkä pitäisi ennemminkin puhua elämän tarkoituksesta. Kirjan alussa kuvataan, miten Seikolle on lapsesta saakka ollut hankalaa tulkita kanssaihmisten käytöstä ja ymmärtää sosiaalisia normeja. Pestautuessaan yliopisto-opiskelijana lähikauppaan, konbiniin, Seiko kuitenkin huomaa löytäneensä paikan, jonne hän tuntee kuuluvansa. Arkisten vuorovaikutustilanteiden tulkitseminen on Seikolle ehkä haastavaa, mutta myyjän työssä hän tietää tarkalleen, millaista käytöstä häneltä odotetaan.

Kirjan tapahtumahetkellä Seiko on 36-vuotias. Vaikka hänellä on korkeakoulututkinto, hän ei koskaan ole tullut etsineeksi koulutustaan vastaavaa työtä, vaan on työskennellyt 18 vuoden ajan samassa lähikaupassa. Seiko nauttii suuresti vaatimattomasta arjestaan ja työstään myyjänä, mutta lähipiiri kummeksuu hänen elämäntyyliään. Muiden mielestä Seikon tulisi kiireen vilkkaa etsiä itselleen kunnollinen työ tai vähintäänkin hankkia jostain aviomies ja omistautua perhe-elämälle. Seikon sisko jaksaa yhä haaveilla, että hänen sisarensa vielä jonain kauniina päivänä ”paranisi” ja alkaisi elää kuin kunnon ihmiset, eivätkä tuttavat epäröi esittää kiusallisia kysymyksiä Seikon olemattomasta rakkauselämästä. Lopulta turhautunut Seiko yrittää täyttää ympäristön sanelemat odotukset, mutta sekään ei sitten kuitenkaan suju kovin hyvin. Kovin tapahtumantäyteistä tai dramaattista juonta kirjassa ei ole, mutta lukijana nautin teoksen vähäeleisyydestä. Kirjallisuuden kenttä on pullollaan monimutkaisia ongelmia ja suuria kysymyksiä, joten vaihtelun vuoksi oli mukavaa paneutua lukemaan arkisia kuvauksia lähikaupan rutiineista.

Kustantamon esittelyteksti luonnehtii teosta ”yllättäväksi ja tarkaksi kuvaukseksi nyky-Japanista, sen työkulttuurista ja sopeutumispaineista”. En ole mikään japanilaisen kulttuurin asiantuntija, mutta epäilemättä siellä yksilöihin kohdistuvat paineet ovat aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Kiinnitin toistuvasti huomiota siihen, että jostakin syystä nimenomaan osa-aikatyöntekijyyttä pidettiin kirjan maailmassa erityisen häpeällisenä, vaikka päähenkilön kuvattiin kuitenkin työskentelevän kaupassa viisi päivää viikossa. Ilmeisesti osa-aikatyöntekijän asema on Japanissa jollakin tavalla heikompi kuin vakituisen työntekijän, mutta tätä ei kirjassa avattu sen tarkemmin. Täytyy kenties perehtyä syvällisemmin Japanin työmarkkinatilanteeseen.

Vaikka suomalainen ja japanilainen kulttuuri eroavat toisistaan, Lähikaupan nainen tarjoaa myös täkäläiselle lukijalle tilaisuuden pohtia, mitä vaaditaan riittävän mielekkääseen elämään. Onko pakko tavoitella suuria, jos oikeastaan tulee onnelliseksi paljon vähemmälläkin? Toisaalta täytyy muistaa, että käsitys odotuksenmukaisesta elämästä riippuu paljolti siitä, millainen on yksilöä ympäröivä sosiaalinen ja kulttuurinen todellisuus. Jos lähipiiri koostuu lähinnä uraohjuksista, lähikaupassa työskentely saattaa tosiaankin herättää hämmennystä. Mutta yhtä lailla maanviljelijäsuvun vesa saattaa kohdata närkästystä mieliessään ryhtyä kirjallisuudentutkijaksi. Lähikaupan naisen sanoma on yhtä kaikki selvä: kaikilla tulisi olla mahdollisuus toteuttaa rauhassa omannäköistään elämää.

KSML:n 100 kirjaa, jotka jokaisen suomalaisen tulisi lukea

Joitakin vuosia sitten mediassa kohistiin BBC:n sadan kirjan listasta, johon oli koottu lukijoiden kaikkien aikojen tärkeimmiksi äänestämät teokset. Sittemmin Keskisuomalainen teki listasta oman version, johon oli sisällytetty myös suomalaisia kirjoja.

  1. Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen

2. J.R.R. Tolkien – Taru sormusten herrasta

3. Väinö Linna – Tuntematon sotilas

4. Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä

5. Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (tämä on mulla parhaillaan kesken!)

6. Agatha Christie – Eikä yksikään pelastunut

7. Fjodor Dostojevski – Rikos ja rangaistus

8. Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja

9. Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille

10. Astrid Lindgren – Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry – Pikku Prinssi

12. J.K. Rowling – Harry Potter -sarja

13. Gabriel García Márquez – Sadan vuoden yksinäisyys

14. George Orwell – Vuonna 1984

15. Veikko Huovinen – Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot – Kalevala

17. Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo

18. Sofi Oksanen – Puhdistus

19. Astrid Lindgren – Peppi Pitkätossu

20. Mihail Bulgakov – Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach – Lokki Joonatan

22. Umberto Eco – Ruusun nimi

23. Tove Jansson – Muumipeikko ja pyrstötähti

24. J. & W. Grimm – Grimmin sadut I-III

25. Dan Brown – Da Vinci -koodi

26. Enid Blyton – Viisikko-sarja

27. Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase

28. Ernest Hemingway – Vanhus ja meri

29. Goscinny – Uderzo – Asterix-sarja

30. John Irving – Garpin maailma

31. Louisa May Alcott – Pikku naisia

32. Victor Hugo – Kurjat

33. C.S. Lewis – Narnian tarinat

34. A.A. Milne – Nalle Puh

35. Henri Charriete – Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas – Kolme muskettisoturia

37. Emily Bronte – Humiseva harju

38. William Golding – Kärpästen herra

39. Juhani Aho – Rautatie

40. Leo Tolstoi – Anna Karenina

41. Frank McCourt – Seitsemännen portaan enkeli

42. Arthur C. Clarke – Avaruusseikkailu 2001

43. J.D. Salinger – Sieppari ruispellossa

44. Charlotte Brontë – Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut – Teurastamo 5

46. Isaac Asimov – Säätiö

47. Aapeli – Pikku Pietarin piha

48. Leo Tolstoi – Sota ja rauha

49. Mauri Kunnas – Koiramäen talossa

50. Margaret Mitchell – Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol – Kuolleet sielut

52. Albert Camus – Sivullinen

53. Kirsi Kunnas – Tiitiäisen satupuu

54. Hergé – Tintti-sarja

55. Miquel Cervantes – Don Quijote

56. Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain – Huckleberry Finnin seikkailut

58. Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

59. Herman Hesse – Lasihelmipeli

60. Günther Grass – Peltirumpu

61. Jostein Gaarder – Sofian maailma

62. Leon Uris – Exodus

63. Lucy M. Montgomery – Pieni runotyttö

64. Ilmari Kianto – Punainen viiva

65. Franz Kafka – Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni – Isä Camillon kylä

67. Lewis Caroll – Liisan seikkailut ihmemaassa

68. John Steinbeck – Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen – Juoksuhaudantie

70. Paulo Coelho – Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne – Maailman ympäri 80 päivässä

72. Risto Isomäki – Sarasvatin hiekkaa

73. Jaroslav Hasek – Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

74. Giovanni Boccaccio – Decamerone

75. Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera – Olemisen sietämätön keveys

77. Homeros – Odysseia

78. Peter Hoeg – Lumen taju

79. Arthur Conan Doyle – Baskervillen koira

80. William Shakespeare – Hamlet

81. Eino Leino – Helkavirsiä-sarja

82. Stieg Larsson – Miehet, jotka vihaavat naisia

83. Yrjö Kokko – Pessi ja Illusia

84. Thomas Harris – Uhrilampaat

85. Raymond Chandler – Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel – Luolakarhun klaani

87. Deborah Spungen – Nancy

88. Stephen King – Hohto

89. Laura Ingalls Wilder – Pieni talo preerialla

90. Laila Hietamies – Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola – Rakasta minut vahvaksi

92. Aleksandr Solzhenitsyn – Vankileirien saaristo

93. Mikael Niemi – Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

94. Timo K. Mukka – Maa on syntinen laulu

95. Juha Vuorinen – Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö – Missä kuljimme kerran

97. Veijo Meri – Manillaköysi

98. Maria Jotuni – Huojuva talo

99. Juha Itkonen – Anna minun rakastaa enemmän

100. Jan Guillou – Pahuus

Luettu 25/100

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjailija: Emmi Itäranta
Julkaistu: 2016
Kustannusyhtiö: Teos
Sivumäärä: 266

Emmi Itärannan Teemestarin kirja sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa makean veden varannot ovat ehtyneet ja ilmasto lämmennyt niin, että lumi ja jää ovat vain muistoja historian hämäristä. Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Norja, teemestari-isän ja tutkijaäidin ainoa lapsi, joka kokee kutsumuksekseen seurata isänsä viitoittamaa tietä ja opiskella itsekin teemestariksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suhteellisen pieneen kylään, joka sijaitsee nykyisen Pohjois-Suomen alueella tunturien kupeessa.

Vaikka Norjankin perheellä on vaikeutensa, kuuluu perhe ehdottomasti kylän hyväosaisimpiin. Suurilta osin vauraus on peräisin tarkoin varjellusta salaisuudesta, joka on vuosisatojen ajan peritynyt teemestarilta oppilaalle: tunturiluolien kätköissä on salainen lähde, joka takaa teemestarille ja tämän läheisille lähes ehtymättömät vesivarat. Lähteen paljastumista on tosin varottava tarkasti, sillä kylässä partioivat sotilaat eivät epäröi rankaista ankarasti niitä, jotka jäävät kiinni niin sanotuista vesirikoksista. Suurin osa kyläläisistä joutuu sinnittelemään pikkuruisilla vesikiintiöillä, jotka riittävät hädin tuskin elämiseen.

Nimenomaan vedellä on romaanissa äärimmäisen tärkeä rooli. Vesi on yhtä kuin elämä, yhtä kuin teeseremonioiden vuosisataiset perinteet. Teoksen kerronta on maalailevaa, kuvailevaa ja runsasta. Parhaimmillaan Itärannan kieli tuntuu niin elävältä ja todelliselta, että lukijakin saattaa lähestulkoon tuntea olevansa mukana kirjan tapahtumissa itsekin. Toisinaan esimerkiksi teeseremonioiden kuvailu oli niin herkullista, että minun oli lukemisen lomassa hiippailtava keittämään itsellenikin kupponen teetä. Toisaalta en välillä voinut olla ajattelematta, että kieli oli hieman turhankin ylevää – harva 17-vuotias kai oikeasti pysähtyy joka hetkessä pohtimaan elämän ja kuoleman kiertokulkua, ajan loppumatonta virtaa tai muita teemoja, joihin teoksessa tämän tästä viitattiin.

Lukukokemus oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut. Ilahduin siitä, että kirjailija ei pyrkinyt miellyttämään lukijaa, eikä päätynyt juonen kannalta helpoimpiin ja yksinkertaisimpiin ratkaisuihin. Vielä senkin jälkeen kun olin jo saanut teoksen luettua, huomasin pohdiskelevani lukukokemuksen herättämiä eettisiä kysymyksiä. Keiden hahmojen toiminta kirjassa oikeastaan oli ollut moraalisesti kestävää? Miten olisin itse toiminut vastaavassa tilanteessa? Voiko omia periaatteita ja arvoja vastaan sotiva valinta oikeastaan joskus olla perusteltu ratkaisu, jos siten on mahdollista saavuttaa jotakin objektiivisesti tarkasteltuna hyvää ja tärkeää? Näihin kysymyksiin ei kirjailija yrittänyt antaa valmiita vastauksia, vaan jätti vastausten etsimisen lukijalle.

Teemestarin kirja oli ollut lukulistallani jo pitkään, mutta jostain syystä en ollut saanut tartuttua kirjaan aikaisemmin. Kun teoksen maailmaan lopulta pääsi sisälle, ei kirjan olisi suonut loppuvan ollenkaan.

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

Kirjailija: Selja Anhava
Julkaistu: 2017
Kustannusyhtiö: Gummerus
Sivumäärä: 231

Selja Anhavan Ennen kuin mieheni katoaa –teoksen keskiössä on erään ihmisen sukupuolenkorjausprosessi miehestä naiseksi. Prosessia ei kuitenkaan seurata transihmisen itsensä näkökulmasta, vaan pääosassa ovat tunteet, ajatukset ja suru, joita muutos vaimossa aiheuttaa. Kuten kirjailija esimerkiksi tässä Hesarin artikkelissa avoimesti kertoo, teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Kirjan kohtaukset pohjaavat osin teksteihin, joita kirjailija itse merkitsi päiväkirjaansa saadessaan tietää aviomiehensä transsukupuolisuudesta.

Aluksi sanottakoon, että omaelämäkerrallisuus tuotti minulle erityisiä haasteita teoksen käsittelyn ja kritisoinnin suhteen. Kun luin kirjaa, en ollut tietoinen siitä, että tarina pohjautuu oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Lukiessani suunnittelinkin kirjoittavani siitä, kuinka epäuskottavina ja vaikeasti samaistuttavina kertojan ajatukset minulle näyttäytyivät, kuinka vieraana koin teoksen tarjoileman essentialistisen sukupuolikäsityksen. Kun sitten sain tietää, ettei teos olekaan puhdasta fiktiota, en enää ollut lainkaan varma siitä, millä tavoin voisin tai haluaisin kirjaa käsitellä kuulostamatta kenenkään näkökulmasta loukkaavalta. Katson kuitenkin, että lukijana minulla on oikeus tarkastella teosta kaunokirjallisena kokonaisuutena, koska sellaisena olen sen lukenut. Joten yritetään.

Teoksen kieli on runollista, herkkää, hienovaraista (ehkäpä jopa liiallisissa määrin, ajattelin lukiessani) mutta lukemieni arvostelujen perusteella monet muut lukijat ovat olleet yksinomaan vaikuttuneita. Lauseet maalailevat hennolla tavalla esiin yksityiskohtia, pieniä hetkiä, ristiriitaisia tunteita. Varsinaisen päätarinan lisäksi rinnalla kuljetetaan kertomusta Kristoffer Kolumbuksesta, joka purjehti Amerikkaan ja kuvitteli löytäneensä Intian. Kolumbuksen löytöretki toimii kiinnostavana metaforana kertojan elämäntilanteelle ja aviomiehen menettämistä seuranneelle kriisille. Erityisesti kartoilla on merkittävä rooli kertojan ahdingon ja epävarmuuden kuvaajana. Lukiessani en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että vaikka romaanissa vilahtelee ystäviä, sukulaisia ja tuttavia, kertojan puolisoa lukuun ottamatta ketään ei mainita nimeltä. Kohtaamiset muiden ihmisten kanssa pelkistyvät vain kiusallisiksi, teennäisiksi häivähdyksiksi, jotka korostavat entisestään kertojan yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä omien tunnekuohujensa keskellä. Kukaan ei ymmärrä, kukaan ei osaa auttaa tai lohduttaa.

Kertoja tiedostaa, että korjausprosessi on hänen aviomiehelleen hyväksi, mutta ei pysty yhtymään kumppaninsa onneen. Ulkoinen muutos miehestä naiseksi näyttäytyy päähenkilölle perustavanlaatuisena tragediana: hänen miehensä on kadonnut ja tilalle on tullut vieras ihminen, vieras nainen. Kertoja yrittää epätoivoisesti kiinnittyä niihin yhä väheneviin miehuuden rippeisiin, joita hänen kumppanissaan vielä on jäljellä ja suhtautuu karsaasti kaikkiin muutoksiin, jotka liittävät hänen entisen aviomiehensä selvemmin osaksi naissukupuolta. Jako miehiin ja naisiin on yksiselitteinen, jopa lopullinen: on miesten asioita, naisten asioita, naisten vartaloita, miesten vartaloita, naisten vaatteita, miesten vaatteita ja niin edelleen.

Pystyin lukiessani samaistumaan aviomiestään kaipaavaan vaimoon, joka suree parisuhteensa päättymistä ja yhteisen elämän murenemista. Sen sijaan minun oli kovin vaikeaa käsittää, miksi nimenomaan sukupuoleen liittyvistä tunnusmerkeistä luopuminen aiheutti kertojalle niin suurta tuskaa. En halua tuomita kirjailijan kuvaamia tunteita vääränlaisiksi tai väittää, ettei sukupuolella olisi mitään merkitystä. En siitä huolimatta ymmärrä ajatusmaailmaa, jossa ihmisen identiteetti ja syvin olemus on yhtä kuin ihmisen ulkoinen sukupuoli. Elän itsekin parisuhteessa transsukupuolisen ihmisen kanssa, mutta minulle tieto kumppanin transsukupuolisuudesta ei aiheuttanut samanlaista kriisiä kuin Anhavalle, enkä voisi kuvitella päättäväni parisuhdetta puolisoni sukupuoli-identiteetin takia. Anhavan täysin omastani poikkeava sukupuolikäsitys teki teoksesta toisaalta mielenkiintoista luettavaa: oli jännittävää sukeltaa ajatuksiin ja tunteisiin, jotka poikkeavat niin kovasti omistani.

Toivoisin kovasti, että transsukupuolisuus (samoin kuin esimerkiksi muunsukupuolisuus) näkyisi kaunokirjallisuuden kentällä enemmänkin. Mieluiten vieläpä esitettynä ihan tavallisena ja hyväksyttävänä asiana ainaisen ongelmanäkökulman sijaan.

Otso Sillanaukee: Zero Waste – Jäähyväiset jätteille

Kirjailija: Otso Sillanaukee
Julkaistu: 2018
Kustannusyhtiö: S&S
Sivumäärä: 200

Zero waste (suomennetaan usein esimerkiksi nollahukaksi) tarkoittaa elämäntapaa, jossa pyritään vähentämään jätteiden syntymistä tai jopa elämään siten, ettei jätettä synny juuri laisinkaan. “Jätteellä” viitataan tässä yhteydessä kierrätyskelvottomaan roskaan, joka päätyy lopulta kaatopaikalle. Monet ovat todennäköisesti törmänneet internetin syövereissä zero waste -pioneereihin, joiden koko vuoden jätekertymä mahtuu pikkuiseen lasipurkkiin. Otso Sillanaukeen Zero Waste – Jäähyväiset jätteille -teos opastaa vähentämään kaatopaikkajätteen syntymistä suomalaisessa kontekstissa.

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin tähän kirjaan aluksi hiukan skeptisesti. En siksi, etteikö minusta olisi ehdottoman hyödyllistä ja jopa täysin välttämätöntä kehittää yhteiskuntaa siihen suuntaan, että resurssien valtava haaskaus loppuisi. Pikemminkin minua on turhauttanut se, että zero waste -fiilistely on tuntunut ohjaavan julkista keskustelua toisiaan aika epäolennaisiin asioihin. Suomalaisten suurimmat päästöt syntyvät asumisesta, liikenteestä ja ruuasta – mielestäni on siis huomattavasti hyödyllisempää ohjata ihmisiä vaihtamaan jokapäiväinen jauhelihapaketti edes silloin tällöin kasvisruokaan kuin kiistellä siitä, onko kokonaisekologisempaa kanniskella jauhelihojaan kangaskassissa vai käyttää muovipussia. Toivoisin muutenkin zero waste -liikkeeltä enemmän yhteiskunnalle ja yritysmaailmalle suunnattuja vaatimuksia sen sijaan, että jätteettömyydestä muodostuu vain pienen, ympäristöasioista jo valmiiksi kiinnostuneen joukon elämäntapaprojekti.

Kaikista epäilyksistäni huolimatta Zero wastejäähyväiset jätteille onnistui yllättämään minut positiivisesti. Kirja on selkeä, helppolukuinen ja käytännönläheinen johdanto siihen, miten kuka tahansa voi elää arkeaan hieman kestävämmin. Teos ei moralisoi, syyllistä tai saarnaa. Se ei myöskään vaadi lukijaa tekemään elämäänsä vaikeaksi ekologisuuden nimissä vaan päin vastoin neuvoo, miten nollahukka-ajattelu voi itse asiassa tehdä elämästä helpompaa ja yksinkertaisempaa.

Kirja on jaettu lukuihin huoneiden mukaan: keittiöluvussa annetaan ruuanlaittoon ja ruokahävikin vähentämiseen liittyviä vinkkejä, kylpyhuoneluvussa puhutaan hygieniasta, lastenhuoneluvussa nollahukkailun yhdistämisestä lapsiperhearkeen ja niin edelleen. Vinkit eivät rajoitu vain suoranaiseen jätteiden minimoimiseen vaan myös esimerkiksi sähkön ja veden kulutuksen vähentämiseen. Pidin siitä, että kirjailija korosti nollahukka-ajattelusta seuraavia kokonaisvaltaisia positiivisia vaikutuksia: roskien välttäminen tarkoittaa käytännössä usein einesten välttämistä, kemikaalien välttämistä ja turhien ostosten välttämistä. Sillanaukee kirjoittaakin paljon siitä, miten zero waste -elämäntapa ei ole hänen tapauksessaan johtanut vain kaatopaikkajätteen vähentämiseen vaan kokonaisvaltaiseen elämän yksinkertaistamiseen ja turhasta luopumiseen.

Olisin ehkä kaivannut Sillanaukeelta enemmän pohdintaa tilanteista, joissa nollahukkatavoitteet ovat ristiriidassa joidenkin muiden arvojen tai jopa itsensä kanssa. Kun harkitsen, mitä safkaa aion jääkaappiini kantaa, valintojani ei yleensä ohjaa vain yksi tavoite (esimerkiksi roskien välttäminen). Toisinaan haluan ostaa jonkin tietyn tuotteen nimenomaan luomuna, toisinaan otan vastaan tai ostan ruokaa koska haluan pelastaa sen hävikkiin joutumiselta, toisinaan valitsen jonkun tuotteen siksi, että se on ainoa vaihtoehto kasvissyöjälle. Kaiken kaikkiaan minusta onkin järkevämpää tavoitella mahdollisimman kokonaisekologista lopputulosta kuin sitä, että jätteen määrä pysyy niin pienenä kuin suinkin.

Myös jo aiemmin mainittu yksilökeskeisyys herättää kysymyksiä. Kirjan on toki tarkoitus toimia oppaana jätteettömämpään elämään, mutta siitä huolimatta Sillanaukee olisi voinut valottaa enemmän sitä, miten zero waste -henkeä voisi levittää laajemmalle yhteiskuntaan. Sen sijaan, että kieltäytyy kaikessa hiljaisuudessa ostamasta muoviin pakattuja asioita, kannattaisiko esimerkiksi kirjoittaa eri yrityksille ja organisaatioille ja pyytää heitä huomioimaan kierrätettävyys pakkaus- ja muissa valinnoissaan? Tai vaikkapa kysyä tilaisuuden tullen tutulta kunnallispäättäjältä, voitaisiinko omassa kotikaupungissa tehdä enemmän jätteen vähentämiseksi ja kierrättämisen helpottamiseksi? Kuten monessa muussakin asiassa, myös nollahukkailun tapauksessa uskon, että on parempi saada aikaan suuria ja laajamittaisia muutoksia sen sijaan, että vain muutama ihminen pyrkii omassa toiminnassaan täydelliseen lopputulokseen.

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito

Kirjailija: Päivi ja Santeri Kannisto
Julkaistu: 2014
Kustannusyhtiö: Atena
Sivumäärä: ?

Luin hiljattain Tomi Astikaisen teoksen Miten elää ilman rahaa? ja kiertolaiselämäntavan kuvauksesta viehättyneenä halusin lukea lisää jotakin samankaltaista. Niinpä tartuin Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taitoon. Kannistot ovat suomalaislähtöinen pariskunta, joka on viettänyt jo vuosia kierrellen ympäri maailmaa ja kirjoittanut siinä sivussa useita kirjoja. Olen aiemmin lukenut Kannistoilta Superrikkaat ja rutiköyhät reppureissulla eriarvoistuvassa maailmassa ja muistelen pitäneeni kirjaa sekä mielenkiintoisena että suhteellisen vetävästi kirjoitettuna.

Niinpä Vapaana elämisen taito oli minulle melkoinen yllätys, eikä valitettavasti kovin positiivisessa mielessä. Takakansiteksti kuvaa kirjan sisältöä seuraavalla tavalla: “Vapaana elämisen taito vie maailmalle tutustumaan vapauden ulottuvuuksiin: Serbialaisen Slobodanin parvekkeella puhutaan kansallisuusaatteesta ja vapaudesta elää ilman kotimaata. Jamaikalaisessa siirtomaalukaalissa harkitaan hyppäämistä kaikkea hallitsevan talouden ulkopuolelle. Himalajan vuorilla pohditaan, miten ihminen voi päättää omasta elämästään ja pitää silti omat mielipiteensä. Lopulta keinutaan nicaragualaisen samaanin pihalla riippumatossa ja keskustellaan vapaan elämän sallimisesta kanssaihmisille. Vapaana elämisen taito risteyttää erilaisia elämäntarinoita, suurten ajattelijoiden pohdintoja ja nykyelämänkriittistä tarkastelua. Se kysyy, onko vapaus avain onneen. Kirjan avulla jokainen voi elää omaa elämäänsä vapaammin – ja löytää jotain ehkä jo kadottamaansa.”

Kuvauksen perusteella odotin saavani jotain samanhenkistä kuin Miten elää ilman rahaa? tarjosi: uusia näkökulmia yhteiskuntaan ja yksittäisen ihmisen rooliin osana sitä. Niitäkin Vapaana elämisen taitoon toki sisältyi, mutta ennen kaikkea teos oli jokseenkin ylenkatseellinen ja jopa kylmä julistus siitä, kuinka me kaikki olemme vastuussa vain itsestämme. Se, joka ei ymmärrä ajaa vain omaa etuaan, on yhteiskuntajärjestelmiän sokaisema.

Sinänsä minä ja kirjoittajat emme suinkaan olleet kaikesta täysin eri mieltä, vaan jaoimme kyllä useita yhteisiä näkemyksiä – erityisesti kriittisyyden kulutuskeskeistä elämäntapaa ja kapitalistista talousjärjestelmää kohtaan sekä ajatuksen siitä, että hyvän elämän lähtökohtien ei ole pakko rakentua uraputkesta ja valtavasta palkkapussista. Lisäksi pidin valtioiden keinotekoisia rajoja ja kansallisidentiteettiä koskevaa kritiikkiä pääosin kiinnostavana. Mutta jos kapitalismi onkin teoksessa hylätty, uusliberalistinen eetos elää silti vahvana.

Niinpä vaikka lähtökohtaisesti ajatuksemme olivat osin yhteneväisiä, Kannistot päätyvät tekemään niistä täysin erilaisia johtopäätöksiä kuin minä. Heille yksilön vapaus nousee kaikkia muita arvoja tärkeämmäksi. Kaikenlaiset yhteiskuntajärjestelmät saavat osakseen kritiikkiä siitä, että ne rajoittavat yksilöiden vapautta harjoittamalla foucaultlaista “biovaltaa”. Biovalta määritellään yhteiskunnassa yleisesti jaetuiksi näkemyksiksi siitä, mikä on normaalia, suotavaa käytöstä tai millaista on hyvä ja tavoiteltava elämä. Kannistojen tulkinnan mukaan (en itse ole lukenut Foucaltin alkuperäisiä tekstejä biovallasta, joten en osaa sanoa niistä sen enempää) biovaltaa ovat näin ollen kaikenlaiset toimenpiteet, joilla pyritään pitämään yhteiskunta toimivana ja ihmiset tyytyväisinä ja toimintakykyisinä – esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmä, rokotukset ja autoihin valmiiksi asennetut turvavyöt.

Kirjailijat eivät toisaalta juuri vaivaudu visioimaan sitä maailmaa, jossa he itse haluaisivat elää. Miten vapaus saavutetaan ja mitä siitä seuraa? Miten on ylipäätään mahdollista olla “vapaa” suhteessa ympäristöönsä? Onko täydellinen vapaus yksilön kannalta välttämättä positiivinen asia? Ristiriitaista kyllä vapauden nimiin vannovat Kannistot paljastavat esimerkiksi ihannoivansa amerikkalaishenkistä kevyen hallinnoinnin mallia, vaikka toisaalta ovat täysin tietoisia eriarvoisuudesta, jota tällainen järjestelmä lähes väistämättä tuottaa. Oman näkemykseni mukaan eriarvoisessa maailmassa vapaita voivat olla korkeintaan ne, joiden materiaaliset ja henkiset resurssit mahdollistavat jatkuvan omien etujen tavoittelun. Mutta mitä tapahtuu heille, jotka eivät syystä tai toisesta pysty taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta? Kirjailijat eivät tätä juuri murehdi, vaan viittaavat kintaalla ajatuksille heikommassa asemassa olevien auttamisesta tai tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamisesta.

“Eriarvoisuus on yhteiskunnassa väistämätöntä ja jopa tarpeellista”, toteavat Päivi ja Santeri Kannisto sivuilla 200–201. “Kovasti työtä tekeviä pitää palkita ja kannustaa, mikä väistämättä lisää eriarvoisuutta, mutta samalla se luo kiihokkeita niille, jotka haluavat pyrkiä tällä tavoin elämässä eteenpäin.” Luulisi, että maailmalla matkaillessaan kirjailijat olisivat panneet merkille, että ihmisen menestymistä ja mahdollisuuksia eivät selitä pelkästään yksilölliset ominaisuudet kuten laiskuus tai ahkeruus. Vaikka itsekin olen sitä mieltä, että järjestelmässä olisi rutkasti parannettavaa, näen kuitenkin, että elintasoon saattavat sittenkin vaikuttaa sellaiset Kannistojen sivulla 201 kovasti parjaamat biovallan hedelmät kuin “tasapäistävät peruskoulujärjestelmät, palvelut, verot ja hyvän elämän mallit”.

Tästä päästään seuraavaan teoksen ongelmakohtaan: en missään nimessä näe, että kaikkien tulisi elää normien mukaan: luoda uraa, hankkia lapsia, sisustaa kotiaan, matkailla kerran vuodessa lämpimään toipumaan työstressistä. Mutta en myöskään ole sitä mieltä, etteikö joillekin ihmisille tällainen elämä voisi olla mielekästä ja tavoiteltavaa. Kannistoille kaikki tavalliseen elämään tyytyvät näyttäytyvät kuitenkin lähestulkoon biovallan manipuloimina – näin siitä huolimatta, että kirjailijoiden kovasti peräänkuuluttamaan vapauteen tulisi mielestäni sisältyä myös vapaus elää tavanomaista elämää. Lukijan näkökulmasta kirjailijoiden ylemmyydentuntoinen tuntuukin ärsyttävältä ja vähättelevältä.

Jonkinlaisena yhteenvetona: kirjan perusajatus ja siinä käsitellyt kysymykset ovat kiinnostavia ja tärkeitä, mutta olisin toivonut niiden huomattavasti objektiivisempaa tarkastelua. Kirjoittajien vankkumaton usko omaan elämäntapaan ja maailmankuvaan ainoina oikeina tekee Vapaana elämisen taidosta raskasta ja turhauttavaa luettavaa.

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa?

Kirjailija: Tomi Astikainen
Julkaistu: 2015
Kustannusyhtiö: Into Kustannus
Sivumäärä: 220

Jostain syystä minua kiehtovat kovasti elämäntavat ja elämätapakokeilut, jotka haastavat tavalla tai toisella vallitsevia yhteiskunnallisia normeja. Miten elää ilman rahaa? sujahtaa tähän kategoriaan erinomaisesti ja näin ollen se on ehtinyt roikkua lukulistallani jo hyvän aikaa. Kirjan kirjoittaja Tomi Astikainen vietti neljä vuotta reissaillen kymmenissä eri maissa rahatta ja teos pohjautuukin pitkälti hänen käytännön kokemuksiinsa.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään matkakertomus. Sisältö vastaa pitkälti otsikon kysymykseen: miten nyky-yhteiskunnassa voi selviytyä, jos jättäytyy rahajärjestelmän ulkopuolelle? Kirja on jaettu lukuihin, joissa kussakin käsitellään erilaisia ilmeisiä perustarpeita: mistä saa ruokaa, miten liikkua paikasta toiseen, kuinka vaatettaa itsensä, mistä voi löytää yösijan ja niin edelleen. Koska ilman rahaa eläminen on melko radikaalihko päätös, jokaisessa luvussa Astikainen esittelee eriasteisia vinkkejä, joiden avulla voi ainakin pienentää rahan merkitystä elämässään. Esimerkiksi ruokaa voi hankkia ostamisen sijaan myös poimimalla luonnosta, pyytämällä jämiä ravintoloista tai dyykkaamalla kauppojen roskiksista.

Sivuja kahlatessa rahattoman elämäntavan lisäksi tutuksi tulee myös Astikaisen elämänfilosofia. Kun ei omista mitään, on pakko turvautua muiden apuun ja uskoa, että Universumi Hoitaa. Astikainen luottaa vetovoiman lakiin: hänen tarvitsemansa ja toivomansa asiat löytävät kyllä tiensä hänen luokseen tavalla tai toisella. Sinänsä olenkin valmis uskomaan, että elämä kirjailijan kuvaamalla tavalla on huomattavasti vähemmän mahdotonta kuin monet ajattelevat. Olen itsekin erityisesti ulkomailla matkustellessani saanut todistaa useita kertoja, miten mielellään ihmiset auttavat, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Olen esimerkiksi monta kertaa yöpynyt ventovieraiden, hyväntahtoisten ihmisen luona – useammin kuin kerran ilmaista yöpaikkaa on tarjottu minulle, vaikka en itse sellaista olisi edes tullut pyytäneeksi. Matkoilla kohtaamani ihmiset ovat tarjonneet ruokaa ja kaljaa, esitelleet nähtävyyksiä, tehneet töitä sen eteen, että tuntisin oloni kotoisaksi. Toisaalta on aivan eri harrastella silloin tällöin vähän sohvasurffailua kuin todella jättäytyä muiden avun varaan neljäksi vuodeksi.

Kirja on helppolukuinen ja reilut 200 sivua hujahtivat nopeasti. Luin kirjan e-kirjana puhelimitse (latasin maksuttoman kokeiluversion eräästä äänikirjasovelluksesta, mutta tämä nimenomainen teos oli sovelluksessa saatavilla vain tekstiversiona) ja niinpä välillä tuntui kuin olisin lukenut ennemminkin vain ylipitkää blogitekstiä. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan melko huolimaton ja viimeistelemätön kieliasu. Astikainen viljelee tekstissään monenlaisia puhekielisyyksiä ja slangisanoja. Tavoitteena on varmaan ollut rento ja letkeä tyyli, mutta lopputulos onnistuu usein lähinnä ärsyttämään.

Kaikkein eniten olisin kuitenkin kaivannut kirjalta jonkinlaista yhteiskunnallista kontekstualisointia. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän pohdintaa vaikkapa siitä, miten koko yhteiskunnasta voitaisiin tehdä rahaton sen sijaan, että rahattomuus kilpistyy pelkäksi yksilönvalinnaksi kapitalismin hallitsemassa järjestelmässä. Teoksessaan Astikainen ei juurikaan pohdi sitä tosiasiaa, että hänen elämäntyylinsä mahdollistamiseksi suurimman osan väestöstä on jatkettava elämäänsä entiseen malliin. Dyykkaaminen ei olisi mahdollista, ellei sapuskaa tehotuotettaisi valtavia määriä, liftaaminen ei onnistuisi ilman yksityisautoilua, eikä kavereiden olisi mahdollista kustantaa hädän yllättäessä Astikaisen lentolippua, elleivät he olisi yhä rahajärjestelmän piirissä. Nyt yhteiskunnallinen analyysi jää valitettavasti tasolle ”eikö olisikin kamut hei siistiä, jos voitaisiin kaikki jeesailla toisiamme ilmaiseksi?”. Olisin myös ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän syistä, joiden vuoksi Astikainen neljän vuoden jälkeen päätti lopettaa elelyn varattomana. Millaista on alkaa käyttää taas rahaa, kun ei ole vuosiin tehnyt niin? Miltä tuntuu palata osaksi kulutusyhteiskuntaa ja norminmukaisempaa kansalaisuutta kun on kokenut, mitä elämä sen ulkopuolella on?

Tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan: kirjailijalla ei tunnu olevan käsitystä siitä, millainen etuoikeus on pystyä valitsemaan, elääkö varattomana vai ei. En halua sanoa, että ihmisen lähtökohdat tai ominaisuudet yksin määrittäisivät sen, millaisten valintojen tekeminen on mahdollista. Mutta Astikainen ei juurikaan suo huomiota sille seikalle, että koulutetun, valkoihoisen, lapsettoman ja terveen suomalaisnuoren voi olla melko lailla helpompaa hilpaista pelkkä reppu selässä neljäksi vuodeksi maailmalle kuin monen muun. Erilaisten lähtökohtien ymmärtämättömyys näkyy esimerkiksi väitteissä, että erilaiset sairaudet hoituvat kyllä itsestään pois kun vain lakkaa kahlitsemasta itseään ja ryhtyy elämään sellaista elämää kuin sydämessään halajaa. Epäilen, että tällaiset heitot voivat taatusti närkästyttää monia lukijoita.

Vaikka olenkin käsitellyt kirjaa melko kriittisin ottein, en voi sanoa, etteikö Miten elää ilman rahaa? olisi ollut mielenkiintoinen ja innostava teos. Lukukokemuksen jälkeen omaa ja yhteiskunnan rahasuhdetta pohtii varmasti uudenlaisesta näkökulmasta. Kuten Astikainenkin jossakin vaiheessa mainitsee, ei ole mitään pakottavaa syytä sille, etteikö maailma voisi näyttää toisenlaiseltakin. Kirjoittaja pohtii, miksei esimerkiksi vaatteita voisi lainailla samaan tapaan ilmaiseksi kuin kirjoja ja palauttaa sitten käytön jälkeen takaisin. Tällaisia ajatuskuvioita on hauskaa kehitellä itsekin. Miten erilaiselta esimerkiksi kaupunkien keskustat näyttäisivät, jos niitä ei olisi rakennettu kuluttamista varten vaan paikoiksi, jossa ihmiset voivat viettää aikaa käyttämättä rahaa, tavata toisiaan, virkistyä ja kokea kulttuurielämyksiä? Mitä jos aikapankkien tapaisista järjestelmistä tulisi valtavirtaa? Mitä jos jokaiselle taloudelle myönnettäisiin automaattisesti oma kaupunkiviljelypalsta, jossa saisi kasvattaa haluamiaan kasviksia? Mitä jos poliittisia kysymyksiä tehdessä ei kysyttäisi ensimmäisenä ”mitä se maksaa?” vaan ”miten se vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, onnellisuuteen ja tasa-arvoon?”.